Diakonissalaitoksen historiaa

Diakoniatyön perustana ovat ne Jeesuksen rakkaudentyöt, joita hän osoitti kärsiville ihmisille. Hänen esimerkkinsä mukaan tätä työtä jatkoivat vanhimmat kristikunnan apostolit sekä sen diakonit ja diakonissat.

Apostolisen ajan naisdiakoniatyö heräsi uudelleen henkiin 1830-luvulla Saksassa, Kaiserswerthin kaupungissa. Nuori saksalainen pappi Theodor Fliedner perusti ensimmäisen evankelisen diakonissalaitoksen tuohon pieneen, pääosin katoliseen kaupunkiin. Työmuodot olivat monet: diakonissojen koulutus ja sairaanhoito, köyhien auttaminen, huolenpito vapautuvista naisvangeista ja kodittomista lapsista.

Hätää ja kurjuutta oli kaikkialla Euroopassa, ja Kaiserswerthin esikuvan mukaan syntyi pian diakonissalaitos toisensa jälkeen – ensin Saksaan ja sitten muihin Euroopan maihin, vähitellen Euroopan ulkopuolellekin.

Rikas ja kaunis suomalainen everstinna Aurora Karamzin, joka oli viettänyt useita vuosia nuoruudessaan Pietarissa ja ollut jonkin aikaa tsaarin hovissa hovineitonakin, matkusteli 1840-luvulla paljon Euroopassa. Hän teki venäläisen miehensä kanssa pitkiä ulkomaanmatkoja ja tutustui uusimpiin virtauksiin myös kirkollisten liikkeiden parissa. Auroraan uusi diakonia-aate teki suuren vaikutuksen. Hänen mieleensä jäi kytemään kipinä eikö tällaista työtä saataisi meillekin, mutta aika ei ollut vielä ajatukselle kypsä.

Vaatimaton alku

Kesti yli 20 vuotta, ennen kuin ideasta tuli tosi. Jo pari edellistä vuotta olivat olleet Suomessa huonoja satovuosia, mutta vuonna 1867 Suomea kohtasi todellinen hätä. Silloin kevät oli kuukauden verran myöhässä. Vielä pitkälti kesäkuussa oli lunta jopa Etelä-Suomessa.

Vasta juhannuksen aikaan puhkesivat puut lehteen, mutta jo heinäkuussa alkoivat hallat uudelleen. Ihmiset keräsivät kesällä puun kuorta talven varalle leivän jatkeeksi. Syyskuun alkupuolella tulivat kohtalokkaat hallayöt, jotka yhdellä iskulla syöksivät maan hätään ja kurjuuteen. Nälän kintereillä kulkivat lavantauti ja isorokko, ihmiskunnan pahin vitsaus ennen rokotteiden keksimistä.

Valtio teki voitavansa lievittääkseen hätää. Viljaa ja ulkomaisia lainoja hankittiin ja hätäaputöitä järjestettiin. Ulkomailtakin saatiin avustuksia. Myös monet yksityiset ihmiset harjoittivat tänä kovana aikana mittavaa hyväntekeväisyyttä. Leskeksi jäänyt Aurora Karamzin, joka oli heinäkuussa 1867 palannut kotimaahan pitkältä ulkomaanmatkaltaan, oli asettunut asumaan Espoon Träskändan kartanoon.

Aurora alkoi kiirehtiä Diakonissalaitoksen perustamista, tarvittiinhan Helsinkiin kipeästi uutta sairaalaa. Vuoden lopulla avattiin ensimmäinen pieni alku Helsingin Diakonissalaitoksen toiminnalle: kahdeksanpaikkainen kulkutautisairaala.

Laitoksen johtajattareksi kutsuttiin sisar Amanda Cajander, suomalainen lääkärinleski, joka oli saanut diakonissan koulutuksen Pietarin Evankelisessa hospitaalissa. Uusi Diakonissalaitos vihittiin joulukuun 17. päivänä 1867. Viikkoa aikaisemmin keisarillinen senaatti oli vahvistanut laitoksen säännöt.

Aurora vastasi alkuaikoina laitoksen rahoituksesta ja tuki myöhemmin vuosikaudet taloudellisesti Diakonissalaitoksen toimintaa. Hän oli myös sisarten henkisenä tukena ja seurasi tiiviisti laitoksen elämää aina kuolemaansa (1902) saakka.

Diakonissalaitos kasvaa

Sisarkasvatus, sairaiden hoito ja turvattomien lasten hoivaaminen olivat tärkeimmät toimintamuodot laitoksen historian alkuaikoina. Sisaret saivat sairaanhoidon koulutusta heti toiminnan alusta lähtien. Sisar Amanda ei tyytynyt odottamaan, että potilaat olisivat tulleet sairaalaan. Hän etsi itse apua tarvitsevia huonomaineisista köyhistä kortteleista. Laiminlyödyt lapset, lavantautiset ja parantumattomia tauteja sairastavat köyhät hän toi sairaalaan.

Laitokseen otetut sairaat ja turvattomat lapset jäivät usein parannuttuaankin Diakonissalaitokselle, ja heidän lukuaan lisäsivät sairaalassa kuolleiden köyhien äitien pienokaiset. Näin muodostui laitoksen yhteyteen yksi Helsingin ensimmäisistä lastenkodeista.

Jo syksyllä 1868 perustettiin palvelijatarkoti maalta tulleille tytöille, jotka etsivät kotiapulaisen paikkaa kaupungista. Ilman työpaikkaa, asuntoa ja opetusta todennäköisesti monet heistä olisivat päätyneet prostituoiduiksi.

Sisaria saatiin vähitellen lisää, sisarkoulutus vakiintui. Johtajat ja johtajattaret vaihtuivat. Erityisen pitkän päivätyön teki sisar Lina Snellman, joka toimi talon johtajattarena yli 40 vuotta. Saatiin vihdoin oma komea, varta vasten sairaalaksi suunniteltu rakennus kirkkoineen ja sisarkoteineen, joka otettiin käyttöön 1897.

Uusi sairaala tarjosi sen ajan mittapuiden mukaan loistavat olosuhteet sairaanhoidolle. Modernissa talossa oli sähköt, keskuslämmitys, vesijohdot ja hissi. Siellä otettiin myös käyttöön uusia hoitomuotoja ja hyödynnettiin ennakkoluulottomasti uusia keksintöjä kuten röntgensäteitä jo 1905.

Lina Snellman oli saanut diakonissan koulutuksensa Tukholmassa Erstan diakonissalaitoksessa. Hänen myötään vahvistuivat yhteydet pohjoismaisiin sisarlaitoksiin. Myös Helsingistä osallistuttiin vuosittaisiin pohjoismaisiin diakoniakokouksiin.

Sisaret kävivät hoitamassa sairaita myös kodeissa. Tuli lisää uusia toimintamuotoja: perustettiin kodinhoitokoulu, lisää lastenkoteja, lastensairaala luutuberkuloottisille lapsille 1906, Elim-koti vanhoille sisarille ja sen yhteyteen vanhainkoti 1928, toipilaskoti Kotivalli ja Heponiemeen lepokoti sisarille. Laitoksen taloudesta huolehti sisar Hia Björkenheim, jonka perintörahoilla kustannettiin suureksi osaksi lastensairaala ja Kotivalli.

Diakonissalaitoksen yhteydessä aloitettiin myös kehitysvammatyö 1927. Siitä sai alkunsa Rinnekoti, joka muutti myöhemmin Espoon Skogbyhyn ja josta tuli Diakonissalaitoksen tytärsäätiö. Kehitysvammatyön arvostettu kehittäjä oli sisar Aino Miettinen, joka työskenteli pitkään Rinnekodissa.

Sisarkunta kasvoi, sisaret matkasivat töihin seurakuntiin, lastenkoteihin ja sairaaloihin eri puolille Suomea, monet lähtivät myös lähetystyöhön. Koulutustoimintakin sai uusia ulottuvuuksia. Sairaanhoitajakoulutuksen lisäksi aloitettiin apuhoitajien koulutus.

Sisarkotijärjestelmä lakkautetaan

Kaiserswerthiläisen mallin mukaan sisaret muodostivat sisaryhteisön, ja sisarkoti oli heidän yhteinen kotinsa. He eivät saaneet työstään palkkaa, ainoastaan taskurahan, mutta laitos huolehti kaikista heidän tarpeistaan aina heidän elämänsä loppuun saakka. Jos sisar meni naimisiin hänen oli erottava sisaryhteisöstä. Samat säännöt koskivat muualle, esimerkiksi seurakuntiin lähetettyjä sisaria.

Sisarkotijärjestelmä mureni vähitellen ja se lakkautettiin kokonaan 1950-luvulla. Sisaret alkoivat saada säännöllistä kuukausipalkkaa, heillä oli lain määräämä työaika ja eläketurva. He saattoivat myös mennä naimisiin ja perustaa perheen. Tämä oli tärkeä uudistus laitoksen jatkuvuuden kannalta, vaikka jotkut sisaret jäivät kaipaamaan mennyttä aikaa.

Aikaisemmin laitoksessa oli töissä pääosin sisaria ja vain vähän muuta henkilökuntaa. Vähitellen myös tämä suhde muuttui; sisarten osuus koko henkilökunnan määrästä kävi yhä pienemmäksi.

Uusi aika, uudet haasteet

Runsaan sadan vuoden kuluttua Diakonissalaitoksen perustamisesta, 1980-luvulla, elämä Suomessa oli muuttunut perinpohjin. Sodat oli käyty, sotakorvaukset maksettu ja maa jälleenrakennettu. Hyvinvointi oli lisääntynyt ja kansalaisten koulutustaso noussut. Sosiaaliturvajärjestelmää oli kehitetty, yhteiskunta piti huolta omistaan vauvasta vaariin.

Diakonissalaitoksen tarjoamat palvelut merkitsivät tärkeää lisää ja yksityistä vaihtoehtoa yhteiskunnan tarjoamien palvelujen rinnalla. Kuntien kanssa tehtiin sopimuksia sairaanhoidon palveluista jo 1960-luvulla. Yksityissairaalatoiminta kukoisti. Työterveyshuollon palveluilla oli kysyntää 1970-luvulta lähtien ja lääkäriasematoiminta laajeni. Aloitettiin diakonissakoulutuksen rinnalla uudenlainen seurakuntakuraattorikoulutus, jota jatkui lähes 20 vuotta. Alettiin kouluttaa myös vajaamielishoitajia. Näihin aikoihin myös suomalainen seurakuntadiakonia alkoi etsiä uusia työmuotoja ja kehittyä voimakkaasti, aivan kuin enteillen tulevia vaikeampia aikoja.

Samaan aikaan kaiken hyvinvoinnin keskellä jotkut ihmiset ja ihmisryhmät kuitenkin syrjäytyivät ja joutuivat vaikeuksiin, joista he eivät omin voimin enää selvinneet. Helsingin Diakonissalaitos alkoi kehitellä uudenlaisia auttamismuotoja. Ensimmäinen diakoniaprojekti aloitettiin 1988: Kyläkirkon päivätupa, jossa asuntoloissa ja toisten ihmisten nurkissa asuvat, usein alkoholisoituneet ihmiset voivat viettää päivänsä, syödä, peseytyä ja huoltaa vaatteitaan.

Sitten ongelmat lisääntyivät dramaattisesti. Työllisyystilanne romahti, lehdissä alkoi näkyä kuvia leipäjonoista, kirjoitettiin prostituoiduista ja huumeiden käyttäjistä. 1990-luvun puolivälissä tulivat EU:n ruoka-apu ja ruokapankit todellisuudeksi. Sosiaalipalveluja alettiin purkaa, yksityisten ihmisten ja järjestöjen hyväntekeväisyyttä tarvittiin jälleen.

Säätiö sopeutti toimintaansa ympäristön tarpeita vastaavaksi. Sairaala- ja lääkäriasematoiminta katsottiin liiketoiminnaksi, joka eriytettiin omaksi osakeyhtiökseen vuonna 1997. Se sai nimen Diacor terveyspalvelut Oy. Koulutustoiminta jakautui Diakonia-ammattikorkeakouluun ja Diakoniaopistoon.

Köyhien ja rikkaiden Suomi

Uuden vuosituhannen alussa Suomi näyttää olevan jakautumassa kahtia. Valtaenemmistöllä menee hyvin, mutta pienellä vähemmistöllä huonosti. Pitkäaikaistyöttömyyden myötä köyhyydestä ja syrjäytymisestä on tullut entistä vakavampia ja laajempia haasteita hyvinvointivaltiolle. Julkisen sektorin kasvu on pysähtynyt ja yhteiskunnan tuki joutunut leikkausten kohteeksi. Säästöpäätösten häviäjiä ovat työttömät, eläkeläiset, lapsiperheet, nuoret ja köyhät.

Tämä on johtanut Diakonissalaitoksen palvelujen voimakkaaseen kasvuun. Helsingin Diakonissalaitos kohdistaa omia palvelujaan yhä selvemmin kaikkein syrjityimpien ihmisten tukemiseen ja ihmisarvoisten elämänedellytysten takaamiseen. Huumetyö, hiv-positiivisille tarjotut palvelut, kodinomaiset hoitoyksiköt muistamattomille vanhuksille ja erilaiset tukimuodot vaikeuksissa oleville lapsiperheille ovat tämän päivän toimintaamme.

Tarjoamme koulutusta monille erityisryhmille sekä koulutusta ja monimuotoista apua maahanmuuttajille ja pakolaisille. Monikulttuurisuus on yksi Diakonissalaitoksen haasteita jo nyt, ja monikulttuurista osaamista tarvitaan varmasti entistä enemmän tulevaisuudessa.

Monien hyvien ideoiden toteuttaminen vaatii myös paljon rahaa. Omat resurssimme eivät kaikkeen riittäisi, mutta hyvien yhteistyökumppaneiden tuella uutta toimintaa on yleensä päästy toteuttamaan ripeästi ja pienelläkin budjetilla.

Raha ja lainsäädännön muutokset eivät kuitenkaan aina auta ihmistä saamaan tarvitsemiaan palveluja. Kun sairaudet, päihteiden väärinkäyttö, mielenterveysongelmat ja vammaisuus yhdistyvät samassa henkilössä, ei hänelle tahdo löytyä pysyvää kotia. Erityisesti tällaisten erityisryhmien etujen ajaminen ja heidän puolestaan puhuminen on Diakonissalaitoksen toimintaa nyt ja tulevaisuudessa.

Aurora Karamzinin hautamuistomerkkiin on kirjoitettu ranskaksi sanat: Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielellä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. Diakonissalaitoksen perusviesti tänä päivänä on Jokaiselle oikeus olla ihminen.