“Ilman tätä en pystyisi mihinkään” – Korvaushoito voi muuttaa elämän suunnan

7.6.2018

Heidin huumeidenkäyttö alkoi 16-vuotiaana. Elämän tragediat käänsivät viihdekäytön yli 20 vuotta kestäväksi pimeäksi huumeputkeksi. Nyt elämässä on jo valoa. Korvaushoito ja sitä ympäröivä yhteisö ovat saaneet ajattelemaan myös tulevaisuutta – päivä kerrallaan.

Vihreät silmät katsovat totisina.

“Päätin elää mun elämän niin, että vaikka kävisi mitä, musta ei tuntuisi miltään.”

Heidin isä oli alkoholisti ja äiti teki koko ajan töitä.

“Mä olin avainlapsi, opin jo nuorena huolehtimaan itse itsestäni.”

Yläasteen Heidi päätti keskiarvolla 8,8. Lukion sijaan tyttö meni ammattikouluun tarkoituksenaan jatkaa äidin kampaamoa.

Sitten perhe muutti Veräjämäestä Tapulikaupunkiin. Alkuun muutto oli shokki, mutta Heidi sai nopeasti uusia kavereita. Kun hän täytti 16, uudet kaverit antoivat lahjaksi annoksen amfetamiinia.

“Amfetamiini oli ihana aine. Sitä saattoi aluksi käyttää ilman, että kukaan huomasi mitään.”

 

Vaikeuksien vuosikymmen

90-luvun alussa Heidin huumeidenkäyttö riistäytyi käsistä täysin. Hänen isänsä teki itsemurhan, paras ystävä kuoli epämääräisissä olosuhteissa, silloinen mies sai elinkautisen vankeustuomion ja serkku kuoli. Heidistä tuntui, että elämässä oli ainoastaan kipua ja surua. Sitä oli helppo lääkitä huumeilla.

Kun Heidin äiti vielä saman vuoden aikana sai uuden puolisonsa kanssa lapsen, joka eli vain muutamia tunteja, Heidi romahti.

“Menin silloin ensimmäistä kertaa kuntoutukseen klinikalle. Oli joku paikka, missä olla. Ajattelin, että ainakin äidillä olisi parempi mieli, kun olisin pois kuvioista.”

Se ei riittänyt motivaatioksi. Heidi lähti klinikalta nopeasti ja alkoi käyttää entistä enemmän.

“Vedin viisi vuotta putkeen amfetamiinia. Vuonna -97 jouduin ensimmäisen kerran vankilaan. En ollut ennen sitä ollut edes putkassa.”

Heidi vannoi vankilassa, että ei vapautumisen jälkeen enää koskaan palaisi sinne. Toisin kävi.

“Palasin vielä monta kertaa.”

 

Tunteiden tuoma tuska

Kaikkiaan Heidi istui vankilassa seitsemään otteeseen. Huumeiden käyttöputket katkesivat ainoastaan linnatuomioihin.

“90-luvun puolella vankilassa sai vielä kamaa helpommin, kuin ulkona”, Heidi muistelee.

Vuonna 1999 maailma järkkyi taas, kun Heidin mies kuoli. Aiemmat menetykset palasivat kipeinä mieleen. Hänestä tuntui, että kaikki, joita hän rakasti, kuolivat.

“Silloin päätin ryhtyä elämään niin, että vaikka tapahtuisi mitä, mua ei hetkauttaisi. En halunnut enää tuntea mitään.”

Amfetamiinin lisäksi muun muassa buprenorfiinia eli Subutexia ja Temgesicia käyttänyt Heidi siirtyi käyttämään päivittäin heroiinia. Gramma maksoi kolme tonnia. Se riitti kaksi päivää.

“Mietin pitkään vaihtoehtoja, millä saisin rahaa. Myisinkö itseäni, ryöstäisinkö mummoja, tekisinkö asuntomurtoja.”

Hän päätti ryhtyä myymälävarkaaksi. Se ei kuitenkaan tuottanut tarpeeksi.

“Aloin väärentää Kelan lappuja, tein petoksia. Jos tuli tilaisuus, kävin pankissa tyhjentämässä jonkun toisen tilin.”

Pankissa käydessään Heidi tiesi aina jäävänsä kiinni.

“Ei sillä ollut mitään väliä kun tiesi, että hetken aikaa on rahaa kymppitonni tai pari ja saa taas kamaa. Oikein millään ei ollut mitään väliä.”

Elämä järjesti kuitenkin Heidille vielä yllätyksen.

“Olin ihan varma, että mulle ei ole tässä maailmassa enää ketään. Mutta 2002 tapasin nykyisen mieheni.”

 

Kristallihääpäivä

Suomessa arviolta kolme neljästä ruiskuhuumeen käyttäjästä kantaa hepatiitti C -virusta.

Heidin mies oli yksi heistä. Infektio kroonistui ja hänellä todettiin maksatulehdus. Lopulta mies kävi läpi interferonihoidon ja on nyt ollut käyttämättä aineita kolme vuotta. Heidi on puolisostaan ylpeä.

“Me vietetään 15-vuotishääpäivää lokakuussa”, hän sanoo hymyillen.

Heidin puhelin soi. Hän kaivaa sen esiin ja puhuu nopeasti.

Puhelun päättymisen jälkeen puhelin jää Heidin käteen. Sen kuoreen on liimattu tarrakuva, jossa vaalea nuorukainen hymyilee silmät tuikkien. Heidi silittää kuvaa sormenpäällään.

“Tässä on meidän poika, se on 14-vuotias nyt. Asuu mun äidin luona.”

Joka kolmas viikonloppu on Heidille ja hänen miehelleen juhlaa. Silloin poika tulee heidän luokseen kolmeksi päiväksi. Hän kertoo perheen puuhailevan ihan tavallisia asioita.

“Hyvällä ilmalla ulkoillaan ja sadesäällä pelataan pleikkaria. Mitä sitä muutakaan teini-ikäisen pojan kanssa”, Heidi nauraa.

Kasvattajana hän sanoo olevansa tiukka. Esimerkiksi lapsen peliaika on hyvin rajoitettu.

“Poika saa pelata ainoastaan puoli tuntia kerrallaan. Sitten pitää tehdä jotain muuta.”

 

Yhteisö antaa voimaa

Heidi on ollut Helsingin Diakonissalaitoksen ja sittemmin Diakonissalaitoksen Hoivan korvaushoitoyksikön asiakas vuodesta 2011. Sitä ennen hän käytti huumeita lähes päivittäin 20 vuotta.

“Mun elämä alkoi järjestyä sen jälkeen. En mä ilman tätä pystyisi mihinkään”, Heidi sanoo.

Hän kertoo huomanneensa, että ihmisillä on usein harhaluuloja korvaushoidosta.

“Ajatellaan, että me noustaan aamulla jostain katuojasta, tullaan tänne hakemaan huumetta ja ollaan loppupäivä sekaisin. Ei se niin mene”, Heidi toteaa.

Korvaushoitolääke ei päihdytä. Heidi kuvailee sen ainoastaan tekevän olosta normaalin. Hän elää nykyään hyvin säännöllistä elämää.

“Herään joka aamu seitsemältä, keittelen kahvit ja herättelen miehen. Lääkejaossa olen ennen puolta yhdeksää.”

Heidi on mukana keskuksen matalan kynnyksen työtoiminnassa eli vastaa esimerkiksi päivittäisestä kahvitarjoilusta ja tilojen siivouksesta. Usein hän jää viettämään aikaa yhteisöön, vaikkei olisi vastuuvuorossa.

“Sitten mä yleensä tapaan mun miehen. Mennään kotiin viideksi, tehdään ruokaa, katotaan telkkaria, jutellaan.”

Heidi käyttää aineita edelleen, joskin hyvin satunnaisesti.

“Kerran parissa kuukaudessa vedän, jotta muistan miksi haluan olla vetämättä.”

 

Tulevaisuutta päivä kerrallaan

Viimeisen vuoden aikana Heidi on saanut lopetettua suonensisäisen huumeidenkäytön. Seitsemän vuoden prosessi ei tuntunut hänestä erityisen pitkältä.

“Ilman tätä yhteisöä en olisi siihen pystynyt. Täällä välitetään ja kuulutaan porukkaan. Mä tunnen ihmiset nimeltä ja muhun luotetaan.”

Heidi on kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi, eli on asiakkaan ominaisuudessa mukana kertomassa yhteisön toiminnasta muun muassa päättäville tahoille.

Suuria tulevaisuudensuunnitelmia Heidillä ei ole.

“Jos mikä tahansa olisi mahdollista, muutettaisiin miehen, pojan ja äidin kanssa pois Suomesta jonnekin lämpimään”, Heidi haaveilee hetken.

“Mutta kyllä mun suurin tavoite on jossain vaiheessa lopettaa oheiskäyttö kokonaan, päästä huumeista eroon täysin.”

Liian tarkkoja suunnitelmia Heidi ei halua tehdä. Hän elää päivän kerrallaan ja toivoo tavallisia asioita.

“Että saisin nähdä lasta enemmän, pysyttäisiin naimisissa ja saataisiin olla terveenä.”

Teksti: Elli Collan
Kuva: Niko Jekkonen

Tutustu päihdepalveluihin tästä.

Tilaa myös Viesti Diakonissalaitokselta -uutiskirje, niin saat ensimmäisten joukossa kiinnostavimmat sisällöt suoraan sähköpostiisi!

 

Korvaushoito

  • Korvaushoito on lääkkeellinen opioidiriippuvuuden hoitomuoto, jossa asiakkaan toimintakykyä tuetaan antamalla hoidollinen annos pitkävaikutteista opioidia.
  • Hoidon tavoitteena on asiakkaan elämänhallinnan ja hyvinvoinnin lisääntyminen, päihteettömyys ja yhteiskuntaa integroituminen.
  • Hoitoa voidaan toteuttaa myös ilman kokonaisvaltaista päihteettömyyden tavoitetta. Tuolloin keskitytään huumeiden käytöstä johtuvien haittojen hallintaan ja asiakkaan mahdollisimman hyvään toimintakykyyn.
  • Helsingin Diakonissalaitoksella korvaushoitoa on toteutettu vuodesta 2000. Nykyään päihdepalvelut tuottaa Diakonissalaitoksen tytäryhtiö Hoiva Oy.
  • Päihdepalveluyksiköitä on neljä, joista kolme Helsingissä ja yksi Tampereella.
  • Asiakkaita on korvaushoidoissa yhteensä 321.

Lue seuraavaksi: uusimmat artikkelit