Kansalaistoiminta ei roolittele Mustafaa tai Erkkiä

22.5.2019


Vapaaehtoistoiminnan ohjaaja Lotta Parkkola pohtii kirjoituksessaan onko vapaaehtoistoiminta kaikille kansalaisille kohdistettua, avointa ja omaehtoista kansalaistoimintaa? Voiko vapaaehtoinen olla kuka tahansa?

Kansalaisareena (2019) määrittelee vapaaehtoistoiminnan verkkosivuillaan näin: ”Vapaaehtoistyötä voi tehdä kuka tahansa iästä, asuinpaikasta, sukupuolesta tai muista ominaisuuksista riippumatta omien kykyjensä, aikataulujensa ja voimavarojensa mukaan.” Vapaaehtoinen ei korvaa työntekijää tai tarvitse erityisosaamista esimerkiksi lääketieteestä tai lastenhoidosta. Vapaaehtoinen voi tuoda juuri omankokoisensa lisän yhteisöön.

Minä saatan ihmisiä vapaaehtoistoimijoiksi ja tekemisen pariin viikoittain. Toimimme välittäjinä ihmisten ja yhteisöjen välissä ja se antaa meille mahtavan ja sydäntä lämmittävän oikeuden: Saamme kohdata paljon erilaisia ihmisiä ja saattaa heitä jakamaan aikaansa jollekin muulle. Pääsemme etsimään ja korostamaan ihmisten vahvuuksia välittämättä siitä, mikä heidän taustansa on.
Viime aikoina olen kohdannut erityisen paljon turvapaikanhakijoita, jotka omatoimisesti hakeutuvat luoksemme. Koen, että se kertoo siitä, että asiakkaat luottavat meihin ja kokevat, että meidän kauttamme pääsee tehokkaasti itselle tärkeän toiminnan pariin.

Minne nämä turvapaikanhakijat ja monikulttuuriset ihmiset sitten hakeutuvat? Olen välittänyt heitä palvelukeskuksiin vanhusten avuksi, ohjaamaan liikuntaa nuorille, leikkipuistoihin tukemaan päivittäistä toimintaa ja moneen muuhun paikkaan. Kerran saatoin toimintaan turvapaikanhakijan, joka puhkesi kyyneliin kuullessaan, että hän pääsisi ohjaamaan jalkapalloa lapsille tai nuorille. ”Minäkö?” muistan hänen kysyneen ihmeissään. Myös minä olin ihmeissäni. On kummallista kohdata kasvotusten ihminen, joka on meidän hyvinvointivaltiossamme niin kummissaan siitä, että pääsee mukaan johonkin toimintaan.

Vaikka haluamme tehdä Suomesta ennakkoluulottomamman ja avoimemman paikan, onnistumme myös torjumaan tänne tulleita, tahtomattammekin. Taustalla on varmasti tiedostamattomia ennakkoluuloja, mutta myös sitä, että emme ole kohdanneet tarpeeksi itsestämme poikkeavia ihmisiä ja ilmiöitä. Monet ”erityisryhmät” ovat suurimman osan ajasta itse ”autettavan” roolissa, mikä on ihan oikein silloin, kun he tarvitsevat apua. Kansalaistoimintaan jokaisella on kuitenkin oikeus osallistua omana itsenään ja tuoda esille niitä piirteitä ja rooleja, mitä kokee itse tärkeäksi. Ulkopuolinen roolittelu on siis turhaa.

Olen toisinaan kuullut erilaisia syitä sille, miksi muun kieliset ihmiset eivät pärjäisi vapaaehtoisena siellä, minne olen heitä ehdottanut. Esimerkiksi tällaisia: ”He eivät kykene puhumaan asiakkaiden kanssa.” Tai: ”Meidän asiakkaamme vieroksuvat heitä.” Tai: ”Kukaan ei pysty perehdyttämään heitä täällä, koska emme osaa englantia.” Minä uskon, että toisen vierellä, tukena ja yksinäisyyden helpottajana voi olla myös ilman jatkuvia sanoja. Ihmisellä on muitakin aisteja, joita voi käyttää hyödykseen. Lisäksi, erilaisia vapaaehtoistoiminnan mahdollisuuksia on lukuisia. Useissa maissa ”vapaaehtoistoiminnan” käsite ei edes ole yhtä formaali kuin meillä. Muualla esimerkiksi hoidetaan naapurin lapsia ilman muuta, jos naapuri joutuu lähtemään yöksi töihin. Sekin on vapaaehtoista toimintaa.

Kansalaistoiminta on yksi väylä kotoutumiseen

Monikulttuurisuudesta, maahanmuutosta ja kansalaisuudesta puhutaan nykyään paljon. Se on ollut kuuma peruna myös lähiaikojen vaalihumussa. Olen huomannut, että ihmiset kuuluvat yleensä joko henkeen ja vereen erilaisuuden puolustajiin, ”maassa maan tavalla” -suomalaisiin tai johonkin siitä väliltä. Ja lopulta kyse on kummastakin. Berryn (1987) akkulturaation prosessin mukaan integraatio vallitsevaan kulttuuriin tapahtuu, kun arvostus omaa kulttuuria ja uutta kulttuuria kohtaan tapahtuu. Kansalaistoiminnan parissa uskon kummankin toteutuvan. Kotoutumisen kannalta se on siis äärettömän tärkeä väylä.

Sain eräältä turvapaikanhakijataustaiselta vapaaehtoiselta terveisiä vaalien alla ja koen, että tätä on kaikkien hyvä miettiä:
”Te olette toivon valo ihmisille, jotka asuvat antidemokraattisissa maissa. Kannustatte heitä taistelemaan demokratian puolesta.” Pidetään siis pystyssä sitä mitä meillä on!

Loppujen lopuksi kansalaistoiminta tulisikin ajatella kaikkien yhteisenä oikeutena, jonka perustana ovat aito kohtaaminen ja läsnäolo. Ehkäpä meidän ei pitäisi muita ihmisiä kohdatessamme miettiä liikaa sitä kenet kohtaamme, oli kyseessä sitten 15-vuotias Vili, naapurin Tarja tai viereisen rapun Mohammed. Ollaan läsnä arjessa ja innostutaan ihmisten erilaisuudesta. Jos minä perustaisin järjestön, niin yhdestä asiasta voin olla varma: en mitenkään pystyisi pyörittämään sen toimintaa kymmenen Lotan kanssa.

 

Lotta Parkkola
vapaaehtoistoiminnan ohjaaja

Lue seuraavaksi: uusimmat artikkelit