Itsekunnioituksen tainta pitää kastella

31.5.2019

Ilkka Kantolan puolivartalokuva

Hyvää ystävääni, professori Paavo Kettusta voi hyvällä syyllä nimittää häpeäprofessoriksi. Hiljattain Itä-Suomen yliopistosta eläkkeelle jäänyt Kettunen teki uraauurtavaa tutkimusta syyllisyyden ja häpeän välisestä suhteesta. Hän on kansainvälisesti tunnetuimpia häpeän tutkijoita. Hänen lähtökohtanaan oli tutkimustyön alkuvaiheessa selvittää, mitä ihmiselle tapahtuu ripittäytymisen yhteydessä. Tutkimuksen löytö oli, että ripittäytymisessä ihmiset halusivatkin käsitellä enemmän häpeän kuin syyllisyyden kysymyksiä, vaikka standardi käsitys ripistä synninpäästöineen olikin ankkuroitunut syyllisyyden problematiikkaan. Synti on ”niin Last Season”, mutta häpeä on tätä päivää.

Paavo Kettusen tutkimustyö on omalta osaltaan helpottanut keskustelua häpeästä suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Jäähyväisluennossaan Kettunen totesi, että meneillään olevaa aikaa voidaan nimittää häpeän aikakaudeksi. Häpeän keskeisin kysymys on: Kelpaanko minä? Olennaisia asioita ovat itsetunto, itsearvostus, hyväksytyksi tuleminen ja jaksaminen. Nämä kaikki koskettavat syvästi ihmisen tunne-elämää.

Keskustelussa on tunnistettu häpeän ja häpäisemisen traumatisoiva vaikutus kasvatuksen historiassa. Moni meistä kansakoulua käyneistä ja ehkä nuoremmistakin, muistaa elävästi ne tilanteet, joissa syystä tai toisesta jouduimme häpeään tai tulimme julkisesti häväistyksi. Erehtyminen, virhe tai moka on saattanut olla mitättömän pieni, mutta psyykkinen kokemus häpeästä on voinut silti olla lamaannuttava. Häpeän pelko tekee voimattomaksi, ja siksi häpäiseminen on vahva vallankäytön ja alistamisen väline ja muoto.

Mikä on häpeän vastakohta?

Kirjassaan Huono-osaiset – Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla (Gaudeamus, 2015) professori Juho Saari sanoo, että ihmisen hyvän elämän viimekätinen tavoite on itsekunnioitus. Saari viittaa filosofi John Rawlsiin, jonka mukaan itsekunnioitus on ihmisen elämän tärkein ensisijainen hyvä. Minusta oivallus on selväjärkinen ja kirkas, jopa vallankumouksellinen.

Jos uskomme, että yhteiskunnan sosiaalipolitiikan tehtävänä on auttaa ihmistä elämän polulla kohti hänen tärkeintä ensisijaista hyväänsä, tulee kaikkia sosiaalipoliittisia ratkaisuja ja toimenpiteitä arvioida siitä käsin, edistävätkö ne ihmisen itsekunnioitusta vai eivät. Tuen ja huolenpidon piiriin ottaminen ei saa johtaa siihen, että yksilön itsekunnioitus entisestään heikkenee.

Itsekunnioitus on monisyinen asia. Kyse on ihmisen suhteesta omaan itseensä ja samalla suhteesta siihen yhteisöön, toisiin ihmisiin, joiden kanssa hän on tekemisissä. Itsekunnioitus on sekä yksilöpsykologinen että sosiologinen käsite. Itsekunnioitus on häpeän vastakohta. Häpeä ja itsekunnioitus viittaavat vastakkaisiin ja toisensa poissulkeviin kokemuksiin asemastamme yhteisön jäsenenä. Yhteisö, toiset ihmiset, ovat peili, jonka edessä meidän häpeämme tai itsekunnioituksemme syntyy.

Toimijuudesta itsekunnioitusta

Luterilaisen kirkon Kirkkopäivillä Jyväskylässä toukokuussa keskusteltiin vapaaehtoistyöstä, hyväntekeväisyydestä ja hyvinvointivaltiosta. Myös vapaaehtoistyötä ja hyväntekeväisyyttä tulee arvioida siitä käsin vahvistavatko ne auttamisen kohteena olevan henkilön itsekunnioitusta vai ei. Luulen, että kun yhä vahvemmin korostamme jokaisen ihmisen oikeutta olla osallinen, puhumme juuri samasta asiasta. Osallisuus on enemmän kuin mahdollisuus olla avun kohde. Osallinen on se, joka saa mahdollisuuden tulla mukaan, toimia ja olla aktiivinen. Osallinen saa mahdollisuuden siihen, että hänen itsekunnioituksensa vahvistuu.

Joskus osallisuus syntyy siitä, että yhteiskunnan ”varjoisimmissa notkelmissa” elävä henkilö saa jotain täysin ehdoitta.  Pitkäaikaisasunnottomuuden poistamiseen tähdänneessä ohjelmassa yhtenä linjauksena oli asunnottomuuteen ajautuneiden itsekunnioituksen vahvistaminen. Saadessaan asunnon ilman mitään ennakkoehtoja, henkilö sai etäisyyttä ylhäältä saneltuihin määräyksiin. Elämä annettiin hänelle takaisin. Osoitettiin luottamusta siihen, että hän kykenee elämään elämäänsä haluamallaan tavalla. Pienennettiin häpeän taakkaa ja kasteltiin itsekunnioituksen hentoa tainta.

Että jokaisella on oikeus ihmisarvoon tarkoittaa, että jokaisella on oikeus siihen, että hän saa vettä itsekunnioituksensa taimelle ja että sen taimen yli ei rautasaappailla kuljeta. Saadessaan kasvaa itsekunnioitus jättää varjoonsa häpeän ikävät rikkaruohot.

Ilkka Kantola
Diakoniajohtaja
Helsingin Diakonissalaitos

Lue seuraavaksi: uusimmat artikkelit