Turva ja tunnustus synnyttävät toimintakykyä

21.10.2019

Perusturvakeskustelu on jälleen ajankohtainen. Vuosien varrella keskustelun painotukset ovat muuttuneet ja heijastelleet kulloistakin yhteiskunnallista tilannetta. Perusturva nivoutuu kiinteästi keskusteluun sosiaaliturvan kehittämisestä, erilaisista ehdotuksista perustuloksi, kansalaispalkaksi, yleisturvaksi tai perustiliksi. Ilkka Kantolan mukaan perustuslain 19§:n hengestä poikkeavasti perusturvaa ei enää ajatella selkeästi yksilön perusoikeutena vaan etuutena, jonka saamiseksi yksilön pitää osoittaa riittävää aktiivisuutta. Vaatimukset sosiaaliturvan vastikkeellisuudesta ovat osoitus tästä.

Diakoniajohtaja Ilkka Kantola, Diakonissalaitos

Sain käsiini ajankohtaisen ja kiinnostavan raportin, jossa pyritään esittämään filosofisia perusteluja perusturvalle. Kyseessä on Teppo Eskelisen ja Joonas Pennasen kirjoittama työ, jonka julkaisijana on Sosiaali- ja terveys ry SOSTE. (Miksi perusturvaa tarvitaan? Filosofinen jäsennys perusturvan roolista ja oikeutuksesta. Soste 1/ 2018)

Kysymys perusturvasta liittyy kiinteästi keskusteluun sosiaaliturvan kehittämisestä, erilaisista ehdotuksista perustuloksi, kansalaispalkaksi, yleisturvaksi tai perustiliksi. Rinteen hallituksen ohjelmassa on sosiaaliturvajärjestelmän uudistaminen. Julkisessa keskustelussa ovat jatkuvasti esillä kysymykset perusturvan tasosta ja viimesijaisen turvan eli toimeentulotuen roolista tässä kokonaisuudessa.

Raportissa kuvataan 90-luvun laman aikana tapahtunut muutos perusturvaa koskevassa keskustelussa. Perusturva oli aikaisemmin ymmärretty etuutena, jolla poikkeustilanteessa taataan ihmisen vähimmäistoimeentulo, jotta hän pysyy mukana yhteiskunnassa. 90-luvun laman ja korkean työttömyyden seurauksena tavalliseksi tuli huoli siitä, estääkö liian antelias perusturvaetuus henkilöä hakeutumasta työmarkkinoille. Raportin mukaan vastaava huoli on ollut korostuneesti esillä viimeaikaisessa perusturvaa koskevassa keskustelussa.

Filosofiselta kannalta ero on merkittävä. Aikaisemmassa ajattelussa perusturva tarkoitti sitä, että julkinen valta tuli yksilön apuun silloin, kun jokin elämän riski, esimerkiksi työttömyys tai sairaus, osui hänen kohdalleen. Uudemmassa ajattelussa valtiovalta on huolissaan siitä, onko yksilö riittävän halukas antamaan oman työpanoksensa yhteiskunnan hyväksi.

Perustuslain 19§:n hengestä poikkeavasti perusturvaa ei enää ajatella selkeästi yksilön perusoikeutena vaan etuutena, jonka saamiseksi yksilön pitää osoittaa riittävää aktiivisuutta. Vaatimukset sosiaaliturvan vastikkeellisuudesta ovat osoitus tästä.

Työttömän pitää nykyään osoittaa olevansa aktiivinen, jotta hän voisi päästä perusturvan piiriin. Raportin kirjoittajien mukaan alkuperäinen ajatus perusturvasta on tässä kääntynyt ylösalaisin. Perusturvan tehtäväksi tulisi ajatella ihmisen toimintakyvyn vahvistaminen ja toimintakyvyn romahduttamisen estäminen. Poikkeuksellisin riskin kohdanneen ihmisen toimintakyky on heikentynyt. Se ei ehkä palaudu siten, että häntä uhataan perusturvan leikkauksilla.

Uupunut hevonen ei tarvitse kannustamista vaan lepoa ja ruokaa. Heikoille joutuneen ihmisen toimintakyky vahvistuu, kun riittävä turvallisuus ja luottamus on luotu perusturvan avulla.

Raportin kiinnostavimpia lukuja on 3.3 ”Tunnustussuhdeteoreettinen näkökulma perusturvaan”. Raportin mukaan tunnustuksen saaminen on ”elintärkeä inhimillinen tarve, joka vaikuttaa ratkaisevasti ihmisen psykologiseen kehitykseen itsevarmaksi ja tasapainoiseksi toimijaksi ja persoonaksi.” Kysymys tunnustuksen saamisesta koskettaa perusturvajärjestelmää, jossa heikoilla oleva kansalainen joutuu asioimaan julkisen viranomaisen kanssa.

Kirjoittajat korostavat, että oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa huono-osaisimmillekin pyritään turvaamaan itsekunnioituksen perusta. Perusturvan riittämättömyys ja putoaminen köyhyyteen voi synnyttää häpeän kokemuksia, jotka merkittävästi heikentävät henkilön toimintakykyä. Häpeä ei kuitenkaan ole suoraviivaisesti kytköksissä aineelliseen köyhyyteen. Henkilön lähipiiriltään saama arvostus tai kunnioitus voi kompensoida aineellisen perusturvan puutteita ja ylläpitää henkilön itsekunnioitusta.

Modernin yhteiskunnan monimutkainen sosiaaliturvajärjestelmä pitää sisällään merkittävän riskin perusturvaa tarvitsevien asiakkaiden omanarvontunnolle. Henkilön riski ajautua kohti avuttomuuden ja osaamattomuuden ja toistuvien epäonnistumisten kokemuksia on suuri.

Sen sijaan, että ihmisiä juoksutetaan luukulta toiselle, tulisi järjestelmää kehittää niin, että asiakkaat kokisivat tulevansa tunnustetuiksi oikeina ihmisinä yksilöllisine kysymyksineen.

Kirjoittajien mukaan erityisen suuri merkitys on sosiaalityön ammattilaisten ja asiakkaiden kohtaamistilanteilla. Asiakkaan kokemus siitä, että asiantuntija todella aidosti välittää hänestä ja on kiinnostunut, merkitsee samalla henkilön kohdalle tulevaa tunnustusta, jolla on todella suuri merkitys hänen hyvinvointinsa, toimintakykynsä ja perusturvan kokonaisuuden kannalta. ”Asiakkaan tunnustustarpeet tulee tietenkin täyttää mahdollisimman hyvin, koska sosiaaliturvan tarkoituksena tulisi olla asiakkaan kokonaishyvinvoinnin parantaminen sen sijaan, että hänen asiansa vain käsiteltäisiin lain vaatimien byrokraattisten järjestelyjen puitteissa.”

Huomionarvoista on kirjoittajien arvio, että perusturvan rahallisen tason korottamisella ei voida korvata niitä vahinkoja, joita sosiaaliturvajärjestelmämme voi saada aikaan epäillessään systemaattisesti asiakkaan motiiveja, kunniallisuutta, rehellisyyttä tai oikeutta laissa määrättyihin etuuksiin. Tällaisen kohteena olevan ihmisen toimintakyky ja omanarvontunto romahtavat. Hänen identiteettinsä muuttuu, ja hänen edellytyksensä palata työelämään valuvat hiekkaan.

Kaikki ei ole kiinni rahasta. Paljon on sen varassa, olemmeko jokainen ihmisiä toisillemme. Järjestelmässä ja sen ulkopuolella.

Ilkka Kantola

Kirjoittaja on Diakonissalaitoksen diakoniajohtaja.

 

 

Lue seuraavaksi: uusimmat artikkelit