Vapaaehtoistoiminnan vieraanvaraisuuden reseptiikkaa

22.10.2019

Saara Simonen

Lapsena arkiviikkojen kohokohtia olivat äidin leivontapäivät. Leivinuunissa paistuivat ruisleivät ja sähköhellan uumenista kiemurteli neniimme pullien, kakkujen ja pikkuleipien tuoksu. Notkuimme odottamassa lämpimäisiä ja tietysti se osa leivotuista, jota ei meille jaettu, olisi ollut makeimmin suuhun maistuvaa. Kun kyselimme, miksi kaikkea ei saanut syödä, äiti vastasi aina: ”Se on vierasvaraksi.” Maalla kun asuttiin, kauppaan ei voinut kipaista tuosta vain, jos joku oli tulossa kylään. Silloin oli vierasvaran paikka. Jätettiin hyvää odottamaan niin kutsuttuja kuin yllätysvieraitakin.

Tänä päivänä ajattelen itse, että ilman materiaalista varustautumistakin minulla on aina ”vierasvaraa”, jotain mitä jakaa: katse, hymy, tervehdys, aikaa, läsnäoloa, yhdessäoloa. Hyvinvointia on se, että kokee olevansa osa joukkoa. Kun otan toisen mukaani tai itse liityn toisten joukkoon, muutun osattomasta osalliseksi.

Voimme näin kannatella toisiamme tässä epävarmassa maailmassa ja muuttuvassa yhteiskunnassa. Kuitenkaan ei ole kyse siitä, että toinen on ”avun varassa” tai vieras, outo, tuntematon ja toinen ”auttaja”; se, jolla on varaa, asemaa tai valtaa. Vierasvaraa syntyy kunnioittavissa, arvostavissa ja tasavertaisissa kohtaamisissa. Vierasvara on meillä jokaisella olemassa, asenteessamme toista ihmistä kohtaan.

Tiina Rajamäki kirjoitti kesällä Helsingin Sanomissa Suomesta automaattien ja toimivien nettipalvelujen maana. Paljon hyvääkin hän tästä löysi, mutta mainitsi myös: ”…Mahdollisuus luovia läpi arjen ketään tervehtimättä ja sanaa vaihtamatta ei luo lyhyitä sosiaalisia valonpilkahduksia päiviin…”  Automaatti ei tosiaan arjessa auta, jos ihmisenä kaipaan kohtaamista.

Nuo Tiina Rajamäen kaipaamat lyhyet sosiaaliset valonpilkahdukset päivissämme ovat vierasvaraa parhaimmillaan. Aineksia vierasvaraksi tarvittavaan taikinaan ovat huomaavaisuus, läsnäolo, kiitollisuus, ystävällisyys ja mukaan ottaminen. Usein tarvitaan myös mukaan kutsumista, koska on tunnettu tosiasia, että ”kukaan ei kehtaa pyytää apua, mutta kaikilla on halua auttaa”.

Olin viime viikolla oman vapaaehtoistoiminnan yhteisöni kanssa kiitoskahveilla alkusyksyn vuosittaisen yhteistapahtuman tiimoilta. Mietimme kaikki – vapaaehtoiset ja työntekijät – miten yhteinen ponnistuksemme oli onnistunut ja millaisia tunnelmia itse kullekin mukana olleelle oli jäänyt. Kaikki kokivat, että tulevanakin vuonna olisi tärkeää saada samanlainen tapahtuma järjestettyä. Osallistuneet olivat iloisia ja kiitollisia yhteisestä tekemisestä. Olipa mukana ollut vain yhdessä tapahtumaillassa tai kaikissa kolmessa, kokemus oman kortensa kekoon kantamisesta antoi voimia yhä vielä nyt usean kuukauden päähänkin, pimenevien loppusyksyn iltojen piristykseksi. Oli myös kivaa kurotella kohti ensi vuotta, jotain mitä yhdessä suunnitella ja odottaa.

Jäin miettimään mitä kaikkea vapaaehtoistoimintaan liittyykään? Miksi minä itse olen ryhtynyt, päässyt ja jäänyt mukaan yhteisöni vapaaehtoistehtäviin useaksi vuodeksi? Yhteinen nimittäjä pohdinnalleni tuntuisi olevan vieraanvaraisuus. Yhteisöt tarjoavat meille parhaimmillaan iloa ja turvaa, paikan, jossa saan olla ”ihan vain minä itse”. Aikanaan uutena tulijana minut huomattiin, hymyillen toivotettiin tervetulleeksi, lähtiessä sanottiin: ”Toivottavasti nähdään sinut uudelleen!” En ollut outo vieras, vaan toivottu vieras. Minulle oli tilaa. Juuri minä olin tärkeä. Ensin sain olla ”vain olemassa”, ja sitten kysyttiin: ”Haluaisitko olla mukana myös tekemässä?” Näin rauhassa rakentuu molemminpuolinen luottamus, jota yhdessä elämisen ja olemisen yhteisöissä tarvitaan.

Oman vapaaehtoisyhteisöni lähimmäisten mietteissä olivat nämäkin ajatukset: Pidetään huolta toisista, huomioidaan, ollaan läsnä suruissa ja ilossa, jaetaan arkea ja elämää. Meillä saa opetella ja tehdä erilaista. Saa myös harjoitella ja kokeilla. Saa kiitosta tekemästään. Saa kieltäytyä, ja silti pyydetään mukaan uudelleen toisen kerran. Yhteisöstä muovautuu ajan myötä kuin ”toinen koti”. En siis tule vieraaksi, vaan tulen kuin kotiini, jonka ikkunoista jo kaukaa näkyy sosiaalisia valonpilkahduksia ja leijailee yhdessä jaettavan leivän tuoksu.

Vieraanvaraisen toiminnan ytimessä ovat helpot osat reseptiä: Muistetaan tarjoilla kaikille osallistuneille ja kiittää leipureita. Pidetään ikkunat auki, että tuoksu houkuttelee uusia paistajia ja maistajia paikalle. Ollaan kuin kotonamme.

Kirjoittaja Pirjo von Essen on Kanssalan harjoittelija.

Lue seuraavaksi: uusimmat artikkelit