Toivon tarkoitus

8.11.2019

Seurasin muutama vuosi sitten lähietäisyydeltä Suomeen yksin tulleita alaikäisiä turvapaikanhakijoita. Näissä nuorissa, jotka olivat selviytyneet yksin läpi Euroopan, oli poikkeuksellista energiaa. Tämä energia hiipui, mitä pidemmälle turvapaikkaprosessi venyi. Jos ei ole enää toivoa, mielen valtaa hällä väliä -asenne. Tähän meillä ei ole varaa, Diakonissalaitoksen Tuija Åstedt kirjoittaa.


Diakonissalaitoksen asiantuntija Tuija Åstedt

 

Teoksessa Toivon tarkoitus kirjailija ja dosentti Jari Ehrnrooth määrittelee toivon mahdolliseen kohdistuvaksi intohimoksi.

Toivo, ja sen kääntöpuoli toivottomuus ja epätoivo, ovat pohdituttaneet minua viime vuosina usein, kun mietin vaikka lastensuojelunuorten tai yleisemmin nuorten huonosta voinnista kertovia uutisia.

Toivoon liittyviin pohdintoihin tuovat uuden ulottuvuuden yksin maahamme tulleet turvapaikanhakijat, jotka ovat useimmat teini-ikäisiä poikia. Kaikki nämä nuoret joutuvat odottamaan, usein kohtuuttoman pitkän ajan – eikä odotusta välttämättä palkita, vaan osa heistä saa turvapaikkahakemukseensa kielteisen päätöksen. Tänä syksynä yksi heistä päätyi epätoivoiseen ratkaisuun ja teki itsemurhan.

Mietin, mikä merkitys toivolla – tai mahdollisesti sen puutteella – on näiden tilanteiden taustalla, ja etenkin niistä ulospääsyssä?

Nuorissa, jotka olivat yksin selviytyneet läpi Euroopan, oli poikkeuksellista energiaa.

Pääsin muutama vuosi sitten lähietäisyydeltä seuraamaan Suomeen yksin tulleita alaikäisiä turvapaikanhakijoita, kun Diakonissalaitos oli yksi organisaatioista, jotka järjestivät nuorille vastaanottopalvelut. Näissä nuorissa, jotka olivat yksin selviytyneet läpi Euroopan ja päätyneet sen laidalle Suomeen, oli tullessa poikkeuksellista energiaa. Heti ensimmäisestä aamusta alkaen valtaosa heistä janosi oppia kieltämme, kulttuuriamme ja tapojamme, jotta elämä pääsisi täyteen vauhtiin.

Tämä energia hiipui, mitä pidemmälle prosessi venyi, ja epävarmuus ja toivottomuus alkoivat vallata mielialaa. Huonoimmillaan tilanne meni siihen, että käyttäytymisellä alettiin viestiä asenteesta, jossa millään ei ole mitään väliä.

Kun yritän ymmärtää tätä, päädyn siihen, että kyse on nimenomaan toivon eli mahdolliseen kohdistuvan intohimon puutteesta. Kun mahdollisuuksia ei näytä olevan, millään ei ole mitään väliä.  Kun mikään ei näytä mahdolliselta, ei voi suhtautua intohimoisesti mihinkään, mikä koskee omaa tulevaisuutta. Kun ei ole intohimoa, ei ole mitään syytä ponnistella.

Maahamme tulemisen prosesseja pitää parantaa, jottei toivo hiivu.

Tietoyhteiskunnassa erityisen vähissä ovat vaihtoehdot niillä nuorilla, joilla akateemiset taidot ovat heikohkot ja koulunkäynti takkuaa – ammatit, joissa pärjää tekemällä ja käden taidoilla, ovat vähenemässä. Työmarkkinat näyttäytyvät sellaisina, ettei ole toivoakaan löytää mitään mielekästä tekemistä. Näköalat ovat heikot.

Entäpä nuori, joka ei kelpaa maahanmuuttajana tänne, mutta jolla ei ole paluuta kotimaahansa – mistä hän saisi toivoa?

Viisastenkiveä ei ole. Maahamme tulemisen prosesseja pitää parantaa, jotta toivo ei hiivu. Jos toivoa ei ole täällä, on sitä löydyttävä muualta.

Näissä tilanteissa nuorten lähellä olevat ovat mahdottoman vaativan ja vaikean tehtävän edessä. Siksi nuorten lähipiiriin tarvitaan erityisen sitkeitä, osaavia ja mielikuvitusrikkaita ihmisiä, jotka välittävät ja jaksavat etsiä nuoren kanssa toivoa sieltäkin, missä sitä ei ensi näkemällä näytä olevan.

Nuoren vahvuudet pitää löytää ja saada palvelemaan nuoren tulevaisuutta. Niiden varaan toivoa voi rakentaa. Kenenkään ei pitäisi päätyä riistämään henkeä itseltään.

Tuija Åstedt

Kirjoittaja on Diakonissalaitoksen Globaali vastuu ja lähimmäisyys -yksikön johtaja

Lue seuraavaksi: uusimmat artikkelit