“Tässä käytävällä ei saa istua” – Onko kaupunki kaikkien kansalaisten yhteinen olohuone?

9.3.2020

Kuvassa on Diakonissalaitoksen Tukialus-hankkeen työntekijän reppu nojaamassa rautatien ylityssillan kaidetta vasten.

Tukialuksen työntekijät tunnistaa punaisesta repusta.

Mies kävelee kadulla ja vetää hupun päähänsä suojaamaan tuulelta. Kädet ovat taskussa lämpimässä. Selässä on reppu, jossa kulkee mukana koko omaisuus. Hän saapuu vilkkaan kauppakeskuksen kohdalle ja päättää siirtyä sisätiloihin lämmittelemään. Kauppakeskuksessa häntä vastaan sattuvat Tukialuksen työntekijät, jotka mies on kohdannut aikaisemminkin. Hän on selvitellyt heidän kanssaan muun muassa tukiinsa ja asuntohakemuksiin liittyviä asioita. “Missä olet ollut viime aikoina? Oletko nukkunut? Oletko saanut syödäksesi?”, työntekijät kysyvät. Ruokaan ei ole ollut rahaa ja untakin saanut viime aikoina vähän. Enää ei voi nukkua ulkosalla kuten kesällä, hän pohtii tilannettaan. 

Hänellä on työntekijöille paljon asiaa, joten joukkio jää keskustelemaan kauppakeskuksen tiloihin rauhallisissa merkeissä. Pian joukkion seuraan liittyy muutama sekä miehelle että työntekijöille tuttu kaveri, jotka jäävät vaihtamaan muutaman sanan. Keskustelun henki on hyvä. Joku heittää ilmoille lausahduksen, johon koko porukka reagoi naurulla. Pari kavereista istahtaa lattialle, sillä penkkejä kauppakeskuksessa on rajallisesti. Joukkiota lähestyy järjestyksenvalvoja, joka kertoo, ettei kyseisellä käytävällä saa istua ja olisi parempi, jos koko porukka jatkaisi matkaansa. 

Joukkion oleskelua kauppakeskuksen tiloissa on rajoitettu. He ovat näin tulleet siirretyksi puolijulkisesta tilasta julkiseen tilaan kauppakeskuksen vierellä sijaitsevalle kadulle. Kadulla keskustelu jatkuu hetken, mutta ulkona ilma on kylmä. Mies kavereineen päättää lähteä etsimään toista paikkaa, jossa lämmitellä. Paikat, joissa he voivat lämmitellä, kokoontua ja tavata toisiaan, ovat kuitenkin rajalliset eikä poiskäännyttäminen ole heille vierasta. Tilanne ei ole uusi myöskään Tukialuksen työntekijöille. Mutta mistä tilanteessa loppujen lopuksi oli kysymys?

Julkinen ja puolijulkinen tila

Suuri osa Tukialus-hankkeessa kohtaamistamme ihmisistä käyttää sekä julkista että puolijulkista tilaa paljon. Järjestyslaissa (612/2003) yleisiksi paikoiksi, ts. julkisiksi tiloiksi, katsotaan esimerkiksi katu, puisto, tori ja uimaranta sekä rakennus, joka on yleisön käytettävissä (kuten kauppakeskus). Kuitenkin kadun edustaessa julkista tilaa, jossa voi viettää aikaansa melko vapaasti, edustaa kauppakeskus puolijulkista tilaa. Puolijulkinen tila on aina jonkun omistuksessa. Julkisen ja puolijulkisen tilan erottelua määrittää myös kontrolli, sekä se, kuka kontrollia toteuttaa.

”On jopa puhuttu julkisen tilan kuolemasta, joka liitetään väitteeseen kaupunkien kasvavasta demokratiavajeesta, koska puolijulkisessa tilassa ihmis- ja perusoikeutena turvattuja osallistumisoikeuksia voidaan rajoittaa helpommin kuin julkisessa tilassa.” (Neuvonen 2017).

Mikä on hyväksyttyä tilan käyttöä?

Lain mukaan esimerkiksi pelkkä päihtymystila ei oikeuta tilasta poistamiseen, vaan päihtyneen henkilön tulee olla jollakin tavalla häiriöksi. Ongelmallista lain noudattamisessa tekee se, että jokainen ihminen tulkitsee lakia omien normikäsitystensä kautta. Se, mikä on toiselle normaalia käytöstä, voi toisesta vaikuttaa häiritsevältä. Kauppakeskukset ovat paikkoja, joissa valtakulttuuri ja alakulttuurit sekä niiden erilaiset käytösnormit kohtaavat. Tämä aiheuttaa väärinkäsityksiä puolin ja toisin, sillä omasta kulttuurista ja normikäsityksestä poikkeavaa käytöstä voi olla vaikea ymmärtää.

Valtakulttuurin normit eivät ole implementoitavissa alakulttuuriin, ja sama toimii myös toiseen suuntaan. Epätasa-arvoisuus oikeudessa käyttää puolijulkista ja julkista tilaa juontaa pitkälti juurensa kulttuurien yhteentörmäykseen tilassa, jonka pitäisi olla kaikille avointa.

Oikeus käyttää julkista tilaa on siis pohjimmiltaan tasa-arvokysymys. Heitämmekin ilmoille kysymyksen: onko olemassa jokin yksi ja ainoa hyväksytty tapa käyttää julkista tilaa, vai onko tilaa myös alakulttuureille ja erilaisille tavoille hyödyntää olemassa olevia tiloja?

Osallistuminen yhteiskunnan toimintaan tulisi olla jokaisen kansalaisen oikeus ja osa tästä toiminnasta tapahtuu juuri julkisissa ja puolijulkisissa tiloissa. Jos jokin ihmisryhmä suljetaan näiden tilojen ulkopuolelle, estetäänkö samalla myös heidän oikeutensa osallistua yhteiskunnan toimintaan?

Kenellä on oikeus olla tilassa?

Mahdollisuus käyttää julkista ja puolijulkista tilaa koskettaa meitä kaikkia. Suurin osa meistä on joskus kävellyt kadulla, istunut puistossa ja käynyt kauppakeskuksessa. Kuitenkaan oikeudet tilojen käyttöön eivät ole kaikille täysin samat, sillä valvonta ja kontrolli kohdistuvat usein juuri ihmisiin, joiden yhteiskunnallinen asema on heikko. Heillä ei usein ole syystä tai toisesta mahdollisuutta tai keinoja puolustaa oikeuksiaan. Tilanne saattaa olla myös se, että he eivät tiedä oikeuksiaan.

Esimerkiksi asunnottomat, nuoret ja päihteitä käyttävät ihmiset ovat kontrollin ja valvonnan kohteena useammin kuin muu väestö. Asunnottomat ja nuoret ovat myös erilaisten tutkimusten ja haastattelujen yhteydessä tuoneet esiin sitä, että heidän rauhallistakaan oleskeluaan ei aina sallita puolijulkisissa tiloissa ja heidän on joskus vaikea päästä kauppakeskuksiin edes maksavina asiakkaina (Mäkinen 2007). Kuitenkin näille ihmisryhmille (asunnottomat, nuoret ja päihteitä käyttävät) kauppakeskuksen puolijulkinen tila saattaa olla ainoa paikka, jossa he voivat tavata toisiaan ja viettää aikaa.

Jotta siis julkista ja puolijulkista tilaa voidaan kutsua kansalaisten yhteiseksi olohuoneeksi, vaatii se sitä, että kaikilla meistä on yhtäläiset oikeudet oleskella tilassa. Tämän oikeuden toteutumista voidaan edistää muun muassa tiedottamalla, mutta myös puolustamalla aktiivisesti niiden ihmisten oikeuksia, joilla ei itsellään ole mahdollisuutta niitä puolustaa. Oikeus oleskella ja liikkua yhteisissä tiloissa kytkeytyy vahvasti ihmisoikeuksiin, jotka kuuluvat kaikille ihmisille.

”Julkisen tilan käyttäminen itsensä toteuttamiseen ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen on riippuvainen siitä, kuinka määritellään sallittu taide, sallittu oleskelu tai kuinka sananvapautta, taiteen vapautta tai kokoontumisvapautta tulkitaan.” (Neuvonen 2017).

Tukialus-tiimi

Kirjoittajat ovat Tukialus-hankeen työntekijöitä. Tukialus on Diakonissalaitoksen jalkautuvan ja etsivän päihdetyön hanke, jota rahoitetaan Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskuksen (STEA) tuella. Tukialus toimii neljässä kaupungissa: Helsingissä, Jyväskylässä, Lahdessa ja Tampereella.


Lähteet
Järjestyslaki 612/2003. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2003/20030612 Viitattu 27.11.2019.
Mäkinen, Esa 2007: Puolijulkisen tilan kontrolli kauppakeskuksissa. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta.
Neuvonen, Riku 2017: Kenelle kaupunkitila kuuluu? Kaupunkien julkiset tilat oikeuksien verkostona. Teoksessa: Bäcklund, Pia; Häkli, Jouni & Schulman, Harry (toim.), Kansalaiset kaupunkia kehittämässä s. 200-217. Tampere University Press.

Aiheesta muualla
Kokoontumislaki 530/1999. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990530
Perustuslaki 731/1999. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731
Rikoslaki 39/1889. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1889/18890039001
Tani, Sirpa 2011: Oikeus oleskella? Hengailua kauppakeskuksen näkyvillä ja näkymättömillä rajoilla. https://aluejaymparisto.journal.fi/article/view/64688/25926

 

 

 

 

Lue seuraavaksi: uusimmat artikkelit