Jokaisessa äänessä on voimaa vaikuttaa

9.12.2020

Kun sain kuulla teemasta vieraanvaraisuus, aloin miettiä, mitä se minussa oikein herättää. Ajatukseni lähtivät viemään minua moniin suuntiin ja päädyinkin ensimmäisenä pysähdyksenä kahdeksan vuotta menneisyyteen. Kokemusasiantuntija Kati Holstikko on aiemmin ollut Diakonissalaitoksen nuorten palveluiden pitkäaikainen asiakas. Syksyllä hän kertoi näkemyksistään vieraanvaraisuuteen liittyen Diakonissalaitoksen järjestämässä aamunavauksessa.

Nuori sinitukkainen nainen.

Olin vastikään täyttänyt 18 vuotta ja vasta vähän aikaa sitten siirtynyt hoitopolullani nuorisopsykiatrian poliklinikalta aikuisten puolelle. Niin kuin monina muinakin kertoina aiemmin, minulle alettiin tuputtaa taas jotakin uutta palvelua tutustumiskäynteineen kokeiltavaksi. Tai ainakin tuputtamiselta se silloin nuoresta minusta tuntui.

Olin turhautunut kaikista ryhmäyritelmistä ja koin lähinnä ulkopuolisuuden tunnetta mihin minua vain ohjattiinkin. ”Eihän niistä edellisistäkään yrityksistä mitään tullut niin mitä täälläkään muka saataisiin aikaan. Miksi edes yrittäisin?”. Tämä oli lähinnä mentaliteettini kaikkien pettymysten myötä. Ainakin sen verran aikaansaannosta tällä ”tuputtamisella” oli, että ilman tätä melkein pakotettua tutustumiskäyntiä Diakonissalaitokselle en olisi kirjoittamassa tätä tekstiä tällä hetkellä.

Ensimmäinen aito kokemukseni vieraanvaraisuudesta oli siis juurikin Diakonissalaitoksen Vamos-nuortenpalveluista. Se saattaa kuulostaa kliseiseltä, mutta juurikin Vamoksen kautta opin ensimmäistä kertaa vieraanvaraisuudesta, vaikka tuolloin minulla ei ollutkaan vielä sanoja kuvaamaan sitä. Suurimpia syitä, miksi vastustelin ensikäyntini toteutumista, oli omat vanhat huonot kokemukseni eri palveluista sekä ennakkoluuloisuuteni. Jo sanana Diakonissalaitos särähti korvaani. Ajattelin päätyväni mukaan jonkin uskonnollisen tahon toimintaan ja joutuvani vain syrjityksi siitä, millainen olen. Onnekseni en olisi voinut olla enempää väärässä.

Kun minulta kysytään kokemuksia Vamoksesta, tuon yleensä esiin asiakkuuteni ensimmäiset viikot. Olin tuolloin tekemässä siirtymää lähes totaalisesta erakoitumisesta päivittäiseen ryhmätoimintaan. Se ei ollut helppo homma se, sillä tuolloin olin vuosia elänyt elämääni pääosin kotona neljän seinän sisällä. Ne harvat ihmiskontaktit löytyivät lähinnä videopelien kautta netistä.

Minulle kuitenkin annettiin aikaa ja tilaa sen verran, mitä tarvitsin, mutta myös kannustettiin ja rohkaistiin etenemään kuntoutumispolullani. Jo muutamassa viikossa koin päässeeni osaksi yhteisöä. Huimaa, kuinka paljon vieraanvaraisuus voikin saada aikaan lyhyessäkin ajassa. Se oli tosiaan ensimmäinen kerta elämässäni, kun koin todella tulleeni kohdatuksi missään palvelussa ihmisenä, välittämättä diagnooseistani, ulkonäöstäni, uskontostatuksestani tai ongelmistani.

Näin jälkikäteen olen myös alkanut ymmärtää vieraanvaraisuuden puutteen tuoneita kompastuskiviä aiemmissa asiointiyrityksissäni. Olin jo tottunut olemaan muiden silmissä vain diagnoosi, ongelma tai rumennus tilastoissa. Miten kukaan voi saada voimia ja motivaatiota kuntoutumiseen, jos on tottunut näkemään itsensä muiden kautta toisen luokan kansalaisena? En ollut vain koskaan ennen yksinkertaisesti oppinut paremmasta.

Olen myös elämäni mittaan tehnyt paljon vapaaehtoistoimintaa. Isoin ero nykyisiin ryhmittymiini onkin se, että ennen uuvuin vapaaehtoistöistäni, pahimmillaan lukuisiin burnouteihin asti. En kokenut juurikaan saavani takaisin siitä panoksesta, minkä työskentelylläni annoin muille eteenpäin. Pahimmillaan olen päätynyt vapaaehtoisena työpaikkakiusatuksi. En tuolloin halunnut lopettaa työskentelyä edes kiusaamisen paineen alla, sillä tiesin minulla olevan käsissäni avaimet tehdä hyvää. En vain sen sijaan tiennyt ansaitsevani sitä hyvää itsellenikin, mitä muille jaan. Kaiken tämän myötä olen oppinut, että yksi ihminen ei voi tehdä yhteisöstä vieraanvaraista, siihen vaaditaan meitä kaikkia.

Nyt kun olen viime vuosina alkanut vahvasti aktivoitua takaisin vapaaehtoistoimintaan sekä yhdistys-, tapahtuma- että aktivistikentällä, olen alkanut huomata yhteisöjen vieraanvaraisuuden olevan valtava voimavara kaikille joukossa toimijoille. Se motivoi, inspiroi, rohkaisee ja auttaa tuomaan meistä parhaita puolia ihmisinä esiin. Vieraanvaraisessa yhteisössä haluaa toimia yhteisen hyvän eteen, sillä siitä saa itselleenkin niin paljon takaisin. Tällaiset yhteisöt näen myös jatkuvina oppimis- ja kasvumahdollisuuksina. Mahdollisuudet ovat rajattomat niin pitkään, kun kukaan ei niitä rajoita. Kaikilla on oikeus käyttää ääntänsä ja jokaisessa äänessä on voimaa vaikuttaa.

Koska minulle on annettu mahdollisuuksia ja tukea saada oma ääneni kuuluviin yhteisöjeni avulla, haluan päästä jatkossa tukemaan myös muita nuoria omassa matkassaan. En usko että olisin saanut elämästäni kiinni ilman erilaisia vieraanvaraisia yhteisöjä, kollektiivisia tukipylväitä. On hyvä muistaa, että erilaisuus on voimavara, sekä yksin että etenkin ryhmässä.

Lue seuraavaksi: uusimmat artikkelit