Intensiivihoito muutti perheen elämän – “Ensimmäinen askel oli hyväksyä tilanne”

3.4.2018

Isä ja kaksi lasta. He pitävät toisiaan kädestä kiinni.

Artikkelissa on käytetty kuvituskuvaa haastateltavan henkilöllisyyden suojaamiseksi.

 

Vanhemmuudessa jokainen tekee parhaansa, mutta aina se ei riitä. Yksinhuoltajaisä Majidin perhe sai apua intensiivihoidosta. Ilman sitä asiat olisivat nyt toisin.

 

Kevätaurinko on jäänyt pilvien taakse ja Helsingin Diakonissalaitoksen ikkunoiden takaa leijailee lunta maahan. Espoolaista Majidia se ei haittaa, vaikka kevättä hänkin odottaa. Perheessä on kaikki hyvin, mutta aina niin ei ole ollut.

Majid on yksinhuoltajaisä, jonka perheeseen kuuluvat 15-vuotias poika ja 11-vuotias tytär. Hän on saanut kokea kantapään kautta, millaista on, kun omat keinot loppuvat. Ja vaikka kuinka yrittäisi parhaansa, se ei riitä.

“Voimme olla hyviä vanhempia, mutta se ei tarkoita, että osaisimme kasvattaa erityistä tukea vaativia lapsiamme oikein”, Majid toteaa.

Majidin perheen ongelmat huomattiin, kun hänen kuusivuotias poikansa oli päiväkodissa, eikä sopeutunut ryhmään. Hän oli vilkas, ja keskittyminen oli vaikeaa. Majid huolestui, ja yhdessä päiväkodin henkilökunnan kanssa he alkoivat keskustella asiasta.

Poika pääsi psykologisiin tutkimuksiin, joiden jälkeen heille ehdotettiin, että tämä kävisi esikoulun uudestaan. Perhe kuitenkin muutti samaan aikaan Lappeenrannasta Helsinkiin, ja poika aloitti koulun normaalisti seitsemän vuoden iässä. Majidin mukaan se oli virhe, koska lapsi ei ollut vielä valmis luokkaopetukseen ja hänet erotettiin koulusta.

Majidilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin laittaa työnsä ja opiskelunsa syrjään. Hän päätti ottaa aikaa oman poikansa opettamiseen kotona.

”Aina ei ole paras vaihtoehto, jos yrittää olla samaan aikaan sekä isä että autoritäärinen opettaja”, hän huokaa.

Mihin raja on vedettävä, jotta pääsee hoitoon

Vuodesta 2009 vuoteen 2010 Majid yritti saada apua perheensä ongelmiin, mutta tuloksetta. Majid katsoo suoraan silmiin ja kertoo, kuinka joutui tukeutumaan äärimmäiseen keinoon.

”Tilanne meni niin pahaksi, että jouduin käsirysyyn poikani kanssa. Kun nenästä tuli verta, otin kuvan hänestä ja sain todisteet, joilla lastensuojelussakin uskottiin, että tarvitsemme apua”, Majid sanoo ja jatkaa:

”Sakot tästä tuntuivat vähältä, kun sain kuulla, että lapseni saisi pian tarvitsemaansa apua.”

Vaikka koko perhe oireili näkyvästi, suunta oli nyt oikea. Huoli otettiin todesta ja Majidin poika pääsi yhdeksänvuotiaana hoitoon.

Kesti hetken ennen kuin poika tottui olemaan intensiivihoidon Sylvesteri-yksikössä. Siellä hoitamisen vastuu oli ammattilaisilla, jotka tukivat lapsen lisäksi koko perhettä. Pian paikasta tuli turvasatama, jossa pojan oli helppo olla oma itsensä ja jossa hän sai apua. Kotona yritettiin tukea nuorta ja hänelle toivottiin vain parasta.

Ei ole häpeä pyytää apua

Majid työstää tällä hetkellä väitöskirjaansa ja käy töissä. Elämä on asettunut uomiinsa ja hänen lapsensa voivat hyvin. Majidin poika asuu edelleen arkipäivät Sylvesterissä. Hän on oppinut ammattitaitoisen hoitohenkilökunnan avulla itsehillintää, nyt hän suoriutuu hyvin myös ryhmätilanteissa.

”Koulu sujuu ja poika on saanut jopa ensimmäisestä työharjoittelustaan positiivista palautetta”, Majid kertoo ylpeänä.

Isä koki intensiivihoidon pelastuksena, jota ilman heidän asiansa olisivat menneet vain huonompaan suuntaan. Hoidosta ei ole hyötynyt pelkästään nuori, vaan koko Hakkin perhe on saanut tukea raskaan elämänvaiheen aikana. Majid uskoo, että hoidoilla voi olla kauaskantoiset vaikutukset monen ihmisen elämään.

”Lapsiin ja nuoriin pitäisi investoida silloin, kun apua tarvitaan eniten. Myös hoitoon pääsemisen kynnyksen pitäisi olla paljon matalampi. Lastensuojelukaan ei ole enää sama kuin kymmeniä vuosia sitten. Miksei koko lastensuojelun imago voisi olla myönteisempi?” isä tuumii.

Hän haluaa vielä muistuttaa muita vanhempia siitä, ettei ole häpeä, jos oma lapsi tarvitsee apua tai on erilainen.

“Vanhemmuudessa jokainen tekee parhaansa. Ensimmäinen askel on hyväksyä lapsen tilanne ja hakea apua. Lasta ei pidä syyllistää, vaan pyrkiä rakastamaan pyyteettömästi ja uskoa tulevaan.

Teksti ja kuvat: Heidi Roth

Tutustu Diakonissalaitoksen lapsi- ja perhepalveluihin

 

Artikkeli on julkaistu huhtikuussa 2018.

 

Intensiivihoito

  • Helsingin Diakonissalaitoksen vuodesta 1999 kehittämä hoitomalli
  • Yhdistelmä lastensuojelun sijaishuoltoa sekä psykiatrista hoitoa
  • Tavoitteina muun muassa lapsen psyykkisen voinnin tasaantuminen, tunteiden säätelyn ja toimintakyvyn vahvistuminen sekä sosiaalisten taitojen ja koulunkäynnin tukeminen
  • Hoidossa on tärkeä rooli myös perhesuhteiden vahvistamisessa ja koko perheen tukemisessa
  • Intensiivihoidon jälkeen perheen jälleenyhdistäminen on mahdollistunut 47 prosentilla hoidossa olleista lapsista
  • Integroitu intensiivihoitomalli näyttäytyy kustannustehokkaana hoitomuotona erikseen toteuttaviin sijaishuollon ja terveydenhuollon palveluihin verrattuna
Viesti Diakonissalaitokselta on rohkea ja ajankohtainen uutiskirje. Tilaa tästä!
Myös nämä voisivat kiinnostaa sinua: