Jaettu kokemus kärvistelystä pandemia-aikana – mitä me nyt tarvitsemme?

10.2.2021

Saara Simonen

Saara Simonen

" ".

Odotellaan, toivotaan parasta – ”nyt ei auta kuin kärvistellä”. Näitä hokemia on viime viikkoina kuultu viranomaisilta eri yhteyksissä. Syynä on kokemus siitä, että koronaepidemian selättämisessä siirrytään aina vain kauemmaksi. Vuodenvaihdon hurmos lumoavasta vuodesta 2021 on vaihtunut hiljaiseen hämmennykseen ja väsymykseen.

Toivoa tulisi löytää, jotta jokainen meistä jaksaa jatkaa.

Väittely rajoitusten noudattamisesta, kiistely siitä, kuka on tehnyt oikein ja kuka väärin on sekä latistavaa että yhteisiä rivejä hajottavaa. Myötätunnottomuus tuo mustuutta mieleen ja kokemuksen siitä, että on yksin tässä kamppailussa.

Sen sijaan voisimme tunnistaa yhteisiä tavoitteita kuluvaan kevääseen. Jotain, joka saa meidät kokemaan mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä. Mistä löytää toivoa, joka auttaa meitä jaksamaan?

Mistä toivo kevääseen?

Toivo syntyy tunteesta: ”minulla on jotain, mihin luottaa”. Luottamuksenaiheita tuntuu tässä ajassa olevan kovin vähän – ainakin, jos katsoo ikkunasta ulos. Siksipä kehotankin katsomaan sisäänpäin – pohtimaan omia arvoja ja luottamaan niihin. Arvojen kautta itse kunkin on mahdollista löytää kiinnittymispisteitä elämään ja suunnata ajatuksia tärkeinä pitämiinsä asioihin. Arvojen kautta voi päästä lähemmäksi toisia.

Arvot johdattavat meidät myös sen äärelle, mikä liikauttaa meitä. Arvot saavat meidät toimimaan, yksin tai yhdessä muiden kanssa, ja kokemaan merkityksellisyyttä. Ulkona pakkasilmassa tai neljän seinän sisälläkin on mahdollista rakentaa yhteyttä toisiin, itseensä ja ympäröivään maailmaan.

Ihminen tarvitsee tarkoituksia itselleen. Toimijuuttaan voi elää todeksi monella tavalla, vaikka ne poikkeaisivatkin aiempaan totutusta. Mieleeni tulee muisto viime keväältä, kun rohkaisimme pahimpaan koronasulkuaikaan työpajatoiminnassa mukana olevia nuoria ideoimaan itselle sopivan tavan ilahduttaa palveluasumisyksikön ikäihmisiä. Syntyi mielettömiä, itselle luontaisia toteutustapoja: video kävelyltä heräävässä kevätluonnossa, kuunnelma, tarinallinen kertomus maalaamisesta ja itse tehtyjä kortteja. Nuoret kommentoivat, että toisen ihmisen tarve motivoi toimimaan ja tarttumaan kaapinperukalle unohtuneeseen pensseliin.

Myös ystäväporukoissa tuntuu tapahtuvan nyt toisilta katoamista. Emme enää luota itseemme ja siihen, että olemme tärkeitä jollekulle. Yksinäisyys ja sen pelko satuttaa.

Se saa meidät epäilemään itseämme ja passivoitumaan. Sosiaalinen elämämme on osin pakon edessä kuollutta, mutta kuinka paljon mieltä lämmittääkään ihminen, joka on ajatellut juuri sinua ja ottaa yhteyttä. Se voi olla viikon tärkein kokemus yhteydestä toiseen ihmiseen monelle meistä.

Voisimmeko edellä esiteltyjen nuorten tavoin ajatella, että arkisilla, tylsilläkin toimillamme voisimme ilahduttaa muita tai muilla tavoin rakentaa yhteyttä toisiin? Auttaisimmeko tällöin myös itseämme jaksamaan? Voisiko viikoittainen fiilisten jakaminen tutun tai tuntemattomankin ihmisen kanssa toimia arjen merkityksellistäjänä? Löytyisikö naapurustosta tai verkkoyhteisöstä joku joka tarvitsisi juuri sinua?

Jotta aikamme ei kuluisi vain ”suuren pandemia portin” aukeamista odotellen, meidän kannattaa luoda itsellemme pienempiä merkityksellisyyden portteja avattavaksi. Mikä voisi olla sinun seuraava porttisi?

 

Kirjoittaja Saara Simonen on Diakonissalaitoksen Kanssalan projektipäällikkö.

Mikä on Diakonissalaitoksen Kanssala?
Myös nämä voisivat kiinnostaa sinua: