Moniääninen media?

“Media on muuttunut moniäänisemmäksi kiihtyvää vauhtia viimeisten vuosikymmenten aikana, ja hyvä niin. Tämä ei ole niinkään tapahtunut valtamedian toimesta vaan internetin myötä. Internetin myötä media onkin tällä hetkellä demokraattisempaa kuin vielä koskaan aikaisemmin”, kirjoittaa Maru Hietala. 

Nuoret, jotka ovat kasvaneet internetin äärellä, näyttävät käyttävän mediaa myös valikoivammin kuin vaikkapa oma sukupolveni. Se on valinnanpaljouden myötä myös tietenkin mahdollisempaa kuin ennen.

Kun itse olin kaksikymppinen, oli Suomen televisiossa kolme tv-kanavaa ja lehtihyllyssä joitakin harrastelehtiä sanoma- ja naistenlehtien lisäksi. Liikkeellä oli tietenkin myös jokunen zine, jotka kiersivät kädestä käteen.

Mutta mediaa ei voinut tehdä kokonaan ilman rahaa, ei edes zinejä. Nyt kaksikymppisillä on toistakymmentä maksutonta televisiokanavaa, loputtomat maksulliset kanavapaketit, suoratoistopalvelut, pursuavat lehtihyllyt ja se rajaton internet, johon pystyy tuottamaan sisältöä myös maksutta.

Ai miten niin hyvä niin? Tässä esimerkki. Ollessani parikymppinen televisiossa tuli kerran viikossa yksi ohjelma, jossa oli yksi henkilö, johon samaistuin edes hieman. Tämän henkilön esilläolo mediassa aiheutti hämmennystä ja keskustelua, jonka seurauksena Suomessa oli yhtäkkiä kolme sukupuolta: nainen, mies ja Yazka Love. Minulle tuli tilaa ja olin olemassa kokonaisempana kuin ennen. Ennen tätä olin ollut näkymätön useissa sosiaalisissa tilanteissa. Yazkan esilläolon myötä minulle tarjottiin juomia ja olalleni haluttiin taputella, koska minut tunnistettiin yazkaloveksi tai ainakin melkein.

Joltain osin aikalaisteni havainto oli oikea.

Yazkan esille nostamiseen asti läsnäoloni oli ollut muille hämmentävää, koska minua ei osattu lokeroida.

Keskusteluohjelma Amatsoniaa tehtiin muutama kausi. Melko pian ohjelman loputtua minun suhteeni palattiin lähes samaan outouden tilaan, mutta minä olin jo kerennyt vahvistua ja oppia, ettei syy ollut minun outoudessani, vaan siinä, että meille näytetään vain normatiivisuutta, johon minä tai oikeastaan kukaan ei todella mahdu.

Tänä päivänä kanssani samankaltaiseen identiteettiin kasvavalla nuorella on ulottuvilla laaja media, satoja kanavia ja tuutteja, joista löytyy tietoa ja esikuvia, joihin samaistua (todellakin hyvä niin!) ja tämä kaikki on mahdollista internetin kautta.

Oma vähemmistöni on kuitenkin edelleen valtamediassa lähes näkymätön (kuten oikeastaan muutkin vähemmistöt).

Representaation puute, kuten myös toiseuttava ja tavalla tai toisella eksotisoiva katse ja puhe aiheuttavat syrjäytymistä ja ulossulkemista. Kyse on valtavista asioista yksilöille, joten motivaation moninaisempaan mediaan pitäisi siis viimeistään tänä päivänä olla erittäin kohdillaan.

Kutsutaanko mukaan vai suljetaanko ulos?

Keitä ja mitä kuvissa ja teksteissä saa näkyä ja kuulua? Keneltä jutut ja kuvat tilataan? Kutsutaanko niillä mukaan vai ulossuljetaanko osa ihmisistä esimerkiksi kuvilla, sanavalinnoilla ja kirjoitusasulla? Vai tehdäänkö tietoisesti tilaa termivalinnoilla?

Termi ’naisoletettu’ muistuttaa, että oletuksemme saattaa olla vääräkin ja toteaa että ”ai niin, enhän minä häntä voi määrittää, vaan jokaisella on oma määrittely tai määrittelemättömyysoikeus”.

Moninaisuuteen ei ole oikotietä, mutta resepti on helppo. Täytyy pitää huoli siitä, että paitsi toimijat (median kielellä toimittajat), myös juttujen aiheet ja näkökulmat ovat moninaisia. Ja yhteistyössä on voimaa; tästä hyvänä esimerkkinä mielestäni Suomen kiinnostavin lehti ISO NUMERO. Lehti, jota ei olisi olemassakaan ilman monen median yhteistyötä. Miten tuotos voisi muka olla moninainen, jos tekijät eivät ole moninaisia?

Medialla on mahdollisuus tehdä asioista ja ilmiöistä kiinnostavia näyttämällä uusia näkökulmia vanhan väsyneen stereotypian vahvistamisen sijaan ja tehdä näkyväksi se, mitä ei näy. Se mitä ei näytetä, ei ole yhteisesti tunnustetusti olemassakaan.

Minusta median tulisi toimia viisaan yhteisötyöntekijän työotteella, joka on yksinkertainen ja haastava – toimia asioiden ja ihmisten mahdollistajana. Huomata se, mikä on piilossa ja antaa ääni sille, mitä ei vielä kuulla. Antaa tilaa tulla näkyväksi ja kuulluksi – omaehtoisesti ja omavaltaisesti.

Kirjoittaja Maru Hietala työskentelee Diakonissalaitoksella. Hän on myös ihmisoikeusaktivisti ja pitkänlinjan Gorillaz-fani. Artikkeli on julkaistu heinäkuussa 2018.