Museo perustettiin vapaaehtoisvoimin

Museon näyttelyn tietotaulu, jossa otsikko Halua kristillisen rakkauden tekoihin.

Minä olen, koska sinä olet kuvaa diakonissalaitoksen kehityksen kaaren 150 vuoden ajalta.

”Niinä päivinä tunsimme saaneemme täyden korvauksen vaivannäöstämme”, totesi  Riitta Ojala huojentuneena  helmikuussa 1985, kun Diakonissalaitoksen museo viimeinkin avattiin. Museohanketta oli viety tarmolla eteenpäin jo vuosien ajan.

Helsingin Diakonissalaitoksen museon alkuvaiheiden voidaan laskea alkaneen vuonna 1973, jolloin laitoksen johtajan Matti Ojalan puoliso Riitta pyydettiin Diakonissalaitoksen kirkon emännän toimeen. Museon perustamiseen johtavaan suuntaan Riitta Ojalan ohjasi toimenkuvaan sisältynyt tehtävä arvoirtaimiston luettelointiin ja hoitoon liittyvien toimenpiteiden asiantuntijana.  Niinpä hän ryhtyi kartoittamaan irtaimistoa – ja teki löytöjä eri puolilta taloa. Komeroissa, kaapeissa, arkuissa ja laatikoissa oli kätköjä, suuria ja pieniä. Niihin oli vuosikymmenten kuluessa laitettu käytöstä poistettua vanhaa tavaraa. Vuonna 1867 perustetussa Helsingin Diakonissalaitoksessa oli ollut monia, joiden yhteisenä toiveena oli – ei kuitenkaan ääneen lausuttuna – ”jospa meille saataisiin joskus museo!”

Aarteiden vartijat

Löytöretkillään Riitta Ojala kohtasi joitakin kätköjen tekijöitä. Museota koskevassa muistelussaan hän kuvaa. kuinka esiin tulivat varsin elävinä myös ne edesmenneet henkilöt, jotka vielä nimeltä muistettiin. ”Sisar Elsa Mela sai nimekseen Romu-Elsa, koska hän kulki paikasta toiseen kyselemässä tarvittiinko vielä sitä tai tätä esinettä, vai saiko sen viedä varastoon. Sisar Edith Sjösténillä oli oma varastonsa, neiti Lahja Edelmannilta on jäljellä jopa luettelo monista vanhoista esineistä ja niiden lahjoittajista. Sisar Toini Lehtovuori luovutti minulle vähän ennen kuolemaansa täyden komerollisen käytöstä poistettuja astioita, sisar Katri Santareella oli oma varjeltu komeronsa Elimin vintillä ja liinavaatevaraston hoitaja Lea Nissinen talletti visusti hyllyissään arvokkaita tekstiilejä. Museoasialle sydämensä antaneena löysin ennen kaikkea sisar Inkeri Tammisesta, jonka varastoihin ja muistitietoihin pääsin tutustumaan heti työhön ryhtyessäni. Aarteet opiston puolella olivat moninaiset, ja aina yhtä suurella mielenkiinnolla kuuntelin sisar Inkerin kertomuksia esineiden historiasta ja niiden aikaisemmista sijaintipaikoista.”.

Mistä museolle paikka?

1980-luvun alussa koottuna oli runsaasti esineitä, museolle vaan ei tuntunut löytyvän tilaa. Tilanne teki asiasta innostuneet miltei epätoivoisiksi – valuisiko tehty työ hukkaan? Monien välivaiheiden kautta museo sai 1983 oman huoneiston silloisen osasto V:n käytävän päästä ns. Arlasta, sairaalan vintiltä. Riitta Ojala muistelee, kuinka into jälleen leimahti, kun huoneistossa aloitettiin remontti: ”Huonekalut lähetettiin puuseppä Pohjois-Koivistolle korjattaviksi ja maalattaviksi ja mielessämme kalustimme pieniä huoneitamme varastossa lojuvilla tavaroilla. Marraskuussa 1983 ompeluseura siirsi museokokoelman Arlaan, joka tuntui odottaneen juuri niitä piironkeja ja kaappeja ja pöytiä ja tuoleja, jotka sinne asettelimme.” Seuraavana vuonna huoneistoon saatiin lasikaapisto. Siihen asetettiin nähtäväksi kymmenittäin esineitä. Näytteille asettelusta vastasi Riitta Ojala, joka totesi käyttäneensä kaikkia taiteellisia taipumuksiaan täyttäessään kaapistoja kauniilla esineillä, ja oli ”itsekin vielä vuosia tulokseen tyytyväinen.”


Makuuhuone, joka on kalustettu antiikkihuonekaluin.

Museo avataan

Kauan odotettu juhlapäivä oli 13.2.1985, jolloin museon ovet avattiin yleisölle. Aluksi museo oli avoinna vain talon henkilökunnalle, puoli vuotta myöhemmin myös muille. Arlassa museo oli vuoteen 1992, jolloin sille osoitettiin suuremmat tilat Pihala-rakennuksesta. Siellä museo ehti toimia runsaat 20 vuotta. Toukokuussa 2013 museohuoneet tyhjennettiin ja esineet varastoitiin, laatikoiden kätköihin.  Uusi museonäyttely ”Minä olen, koska sinä olet” avattiin Päärakennuksessa huhtikuussa 2014. Samalla museo sai nimen Diamus.  Esillä olevan näyttelyn lisäksi museo laajeni seinättömäksi; älypuhelinsovellutuksella on mahdollisuus tutustua Diakonissalaitoksen toimipaikkoihin Alppikadulla ja Heponiemessä sekä kuunnella tarinoita laitoksen historiasta.

Museo 1985-2017

Museohankkeessa olivat tiiviisti mukana  Riitta Ojalan lisäksi diakonissat Kerttu Korhonen ja Inkeri Tamminen sekä monet Helsingin Diakonissalaitoksen ompeluseuran jäsenet. Ammatillista apua saatiin Helsingin kaupunginmuseolta, jonka ohjeistuksen mukaisesti museoesineistä ryhdyttiin laatimaan manuaalista kortistoa. Esineet numeroitiin ja ne saivat kukin oman kortin, johon piirrettiin kuva esineestä ja kirjoitettiin sitä koskeva teksti.Museon esinekortti. Siinä on numero 1, nimi Viinikannu ja selostus "Säilytetty VII kerroksen päivähuoneessa, joka oli aikaisemmin hospitsin ruokasalina". Lisäksi kuvassa on piirros viinikannusta. Ojalat muuttivat pois Diakonissalaitoksen pihapiiristä Matti Ojala jäätyä eläkkeelle 1987. Sen myötä Riitta Ojalan museotoimintaan osallistuminen loppui vähitellen, samoin muiden ensimmäisten vapaaehtoisten. Diakonissalaitoksella tiedottajana toiminut Pirkko Probst  nimitettiin museon ensimmäiseksi museonjohtajaksi 2005. Vuodesta 2013 museotoiminnasta on vastannut Jaana af Hällström. Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli purkaa ja pakata Pihalan museo ja suunnitella uusi museonäyttely. Museon tehtävää ja tarkoitusta täsmennettiin; siitä tuli osa laitoksen viestintää.

Myös nämä voisivat kiinnostaa sinua: