Museotyöhön Aunen ja Hellinin viitoittamalla tiellä

Jaana af Hällström

Jaana af Hällström

Diakonissat Aune Mäkinen ja Hellin Salo.

 

Vapaaehtoistyö on ollut museotoiminnan kulmakivenä koko museon olemassaolon ajan. Useimmat museon vapaaehtoiset, jotka ovat olleet toiminnassa mukana 2010-luvun lopulla, tulivat museoon Aunen ja Hellinin ohjauksella.

”Voi että minun on joskus ikävä Aunea ja Helliniä”, huokaa yksi jos toinenkin Diakonissalaitoksen museon toiminnassa pitkään mukana ollut. Eikä ihme, että on ikävä, sillä Aune ja Hellin olivat museon kantavia voimia useita vuosia. Kumpikin teki varsinaisen työuransa Diakonissalaitoksen sairaalassa osastonhoitajina: Aune Mäkisen ala oli laboratorio ja Hellin Salolla röntgen. Kaksikko oli yhteen hitsautunut; opiskeluaikana alkanut yhteisasuminen jatkui siihen saakka, kun toinen heistä joutui sairauden vuoksi pitkäaikaishoitoon. Museo miltei työnä alkoi täyttää päiviä enemmän sen jälkeen kun he jäivät eläkkeelle 1985. Kumpikin oli ollut museohankkeessa mukana jo aikaisemmin. Historia kiinnosti.

Aune ja Hellin luopuivat museoharrastuksestaan 2000-luvun alussa. Mutta heidän työnsä jatkuu. Useimmat nykyisistä vapaaehtoisista ovat tulleet mukaan jo Aunen ja Hellinin aikana ja on heiltä museo-oppinsa saanut: tavan, millä vanhassa museossa opastettiin ja miten esineitä käsitellään.

Nykyiset vapaaehtoiset kertovat

Eira kertoo

”Kun olin jättänyt irtisanoutumiseni johtajalle, oli keskiviikko. Menin kertomaan asiasta heti näille sisarille museoon, jotta he kuulevat uutisen minulta eikä muualta”, muistelee laitoksen johtavana diakonissana työskennellyt Eira Pulkki työuransa viime hetkiä vuonna 1999, jolloin hän jäi varhaiseläkkeelle. ”Nyt mekin lopetetaan, tokaisi Hellin ilmoitukseeni. Mutta keskustelimme ja lopputuloksena oli, että Aune ja Hellin hoitivat museota eläkkeelle jäämiseeni saakka. Sen jälkeen vastuu siirtyi minulle. Museo oli heille hurjan tärkeä.” Eira toteaa kaksikon olleen pula-ajan lapsia, siksi kaikki laitettiin talteen. ”Huomaan kyllä itsessäni samoja piirteitä, mutta näillä kerääminen oli ehkä vielä kehittyneempää”.  Tämä onkin yksi selitys sille, miksi museon kokoelmissa on runsaasti tiettyjä esineitä. ”Niitä laboratoriopulloja oli joka paikka täynnä. Ja kaikkiin piti panna numero”.

Eeva muistelee

”Hellin oli pikkuisen napakka, eikä vallan pikkaisenkaan”, muistelee Eeva Hurskainen. Pilke silmäkulmassa hän naurahtaa Aunen olleen toista maata. ”Aune oli sosiaalisessa kanssakäymisessä suurpiirteisempi, lempeä, mutta jämäkkä. Hellinillä tuli rajat hyvin pian vastaan.” Myös Eeva on entisiä laitoksen työntekijöitä, joten Aune ja Hellin olivat tulleet tutuksi vuosien varrella. ”Vierastin hieman Helliniä, koska hän sanoi usein pisteliäästi. Se piti tietää, ettei suotta loukkaantunut.” Eevan työura sai käänteen vuonna 2000, jolloin hän sairastui työuupumukseen ja depressioon. ”Olin väsynyt ja kuntoni oli huono. Silloin Hellin sanoi minulle, että ’tule Eeva tänne museoon, tänne voit tulla aina sellaisena kuin olet.’ Ja niin minä tulin, toivuin vähitellen sairaudesta ja olen ollut museossa siitä lähtien. Siinä Hellinin sanomisessa oli lämpöä, se oli hänen sydämellisyyttään.”

Aila, Mirja ja Margit

Diakonissalaitoksen palveluksessa ollut Mirja Nieminen jäi eläkkeelle 2004. Ja pian hänenkin tiensä johti museoon. Mirja kertoo ylpeänä, kuinka hän sai Helliniltä kunniatehtävän: ”Hellin oli kellomestari ja veti aina museon kellot. Mutta minä sain vetää sisar Helga Snickarsin kellon!”  Mirjan vastuulle annettiin myös piirtäminen; kuhunkin esinekorttiin piti piirtää kuva esineestä. Aluksi esineitä piirsi Riitta Ojala, sen jälkeen Kerttu Korhonen. ”Kerttu oli jo mennyt taivaan kotiin kun tulin museoon. Korttien tekemisessä ja piirtämisessä oli ollut taukoa, joten sekin tehtävä lankesi minulle.”

”Minä sain tietää museon olemassaolosta Yhteyspäivillä. Silloin museo oli vielä sairaalarakennuksessa”, kertoo 2002 Eiran houkuttelemana vapaaehtoiseksi tullut Aila Heinonen. ”Aune perehdytti meidät opastustehtäviin ja tapaan esitellä museon esineitä”. Aila luonnehtii kaksikon olleen ihania ihmisiä ja hyvin kannustavia. Heidän aikanaan muotoutui myös perinne, jota vapaaehtoiset ovat joukolla jatkaneet: kunkin syntymäpäivää juhlistetaan – Aune ja Hellin viettivät nimipäiviään. Tarjolla oli tuolloin Salon leipomon pullaa. ”Pullan leipoi Hellin ja se oli vertaansa vailla”, Aila ylistää.

Margit Metterin tuloa museoon pohjusti diakonissalaitoksessa silloinen pastori Helena Castrén. ”Helena kävi pitämässä meillä Pitäjänmäellä lastenkodissa erilaisia tilaisuuksia”, Margit kertoo, ja sanoo pastorin todenneen, että ’sinä sopisit hyvin sinne museoon’. ”En kyllä tiedä, miksi hän oli sitä mieltä”, Margit naurahtaa. ”Sitä tietä tänne jouduin, sillä Helena oli käynyt puhumassa Aunelle ja Hellinille. He toivottivat minut tervetulleeksi”. Margit toteaa, ettei Pitäjänmäellä museosta juurikaan mitään tiedetty, mutta hän itse oli käynyt museossa jo silloin kun se toimi sairaalan vintillä. ”Muistan, että hyllyjä oli kattoon asti”.

Riitta ja Birgitta

Diakonissa Riitta Roine jäi eläkkeelle saksalaisen seurakunnan palveluksesta. Hän tuli vapaaehtoiseksi 2005, hänkin Eiran houkuttelemana. Aunen ja Hellinin aika oli tuolloin miltei ohi. ”Muistan kun he tulivat museoon, juotiin kahvia. He katselivat lempeästi meitä uusia. He olivat ihania ja hyvin kannustavia”.

Museosta on tullut myös Birgitta Geustille eläkepäivien harrastus. ”Kun lopetin työurani Diakoniaopiston sairaanhoidon opettajana, en tiennyt museosta silloin vielä mitään. Mutta muistan, kuinka eräs opiskelija kävi museossa usein. Hän sanoi saavansa siitä paljon, erityisesti Aunelta ja Helliniltä.”

Uudet: Margareta, Aila, Heleena ja Riitta

Vapaaehtoisten joukossa on lisäksi toinenkin Aila (L.), Heleena ja uutena tulokkaana Riitta V.. Puolasta Suomeen kotoutunut Margareta  piti taukoa vuoden 2017 mutta on jälleen mukana tutussa työssä, skannaamassa valokuvia. ”Järjestäessäni diakuvia ja postikortteja mieleeni tuli paljon ajatuksia entisistä ajoista ja silloin eläneistä ihmisistä”.

Museon vapaaehtoisten ryhmä kuvattu Dragsvikin varuskunnan kahvilan edessä.

Dragsvik oli yhtenä kohteena museon vapaaehtoisten Tammisaareen syksyllä 2017 tekemällä opintomatkalla. Matkassa mukana olivat Helsingin Diakonissalaitoksen Ystävät ry:n puheenjohtaja Marja Pentikäinen ja hallituksen jäsen Kirsti Rinta-Panttila.

 

 

Kirjoittaja Jaana af Hällström työskentelee viestinnän asiantuntijana ja intendenttinä Diakonissalaitoksella. Hän on erikoistunut Diakonissalaitoksen historiaan.

 

 

Myös nämä voisivat kiinnostaa sinua: