Rupattelun taika | Diakonissalaitos

Koronakevät muutti työn tekemistä nopeasti ja paljon etenkin sellaisissa tehtävissä, joissa tekeminen onnistui myös etänä. Muutokset, joita Covid-19 aiheuttaa esimerkiksi hoitotyöhön, ovat toisenlaisia: hoitaa ei voi etänä, joten suojata ja suojautua pitää toisella tavalla – suojavarustein ja turvaetäisyyksin. Voimme onnitella itseämme siitä, miten kansakuntana olemme hoitaneet viruksen torjunnan tähän asti. Toivottavasti muistamme tehdä sen jatkossakin.

Kun rajoituksia on pikkuhiljaa purettu ja voidaan – ainakin toistaiseksi – palata normaalimpaan, olen kuullut aiheellista pohdintaa siitä, millainen olisi viisas koronan jälkeinen normaali työelämä? Yleisin kysymys tuntuu olevan, voisiko etätyötä jatkaa ja missä määrin myös koronan jälkeen? Myös oma kokemukseni tukee sitä, että ei kannattane palata entiseen normaaliin, jossa työn tekemisen fyysinen paikka oli lähes kaikille jatkuvasti yhteinen ja jaettu.

Mutta vaikea kysymys onkin se, missä määrin on hyvä työskennellä etänä, milloin olisi hyvä olla fyysisesti lähekkäin ja mikä sitä määrittää?

Kehityspsykologian piiriin kuuluu alun perin englantilaisen John Bowlbyn kehittelemä kiintymyssuhdeteoria, jossa keskeistä on muun muassa lapsuuden erokokemusten vaikutus tapaamme toimia, etenkin luottaa tai olla luottamatta muihin ihmisiin. Teoria on esimerkiksi kaltoin kohdeltujen lasten hoidon ja kuntoutuksen keskeisiä taustateorioita.

Rupatellessa ollaan tasavertaisia kumppaneita

Psykiatri Jari Sinkkonen on yksi teorian tuntija ja hän kirjoittaa muun muassa teoksessaan ”Kiintymyssuhteet elämänkaaressa” siitä, miten kiintymyssuhde rakentuu ja miten sen puutteita paikataan. Hän korostaa sitä, miten tärkeää on kiireetön ja kiinnostunut kuuntelu. Sinkkonen toteaa, että esimerkiksi psykoterapian vaikutuksille on aivan keskeistä se, että terapeutti asettuu kuuntelemaan ja kyselee kiinnostuneena ja luo tällä tavalla luottamusta. Sinkkonen kansankielistää ydinviestinsä siten, että kyse on rupattelusta. Hän toteaa, että rupattelu voi kuulostaa kevyeltä ja turhalta, mutta se ei ole sitä, vaan rupatellessa ollaan tasavertaisia kumppaneita, kuunnellaan ja kysellään tarkentavia kysymyksiä.

Rupatellessa ei opeteta, vaan ollaan lähtökohtaisesti hyväksyviä ja kiinnostuneita. Tällä on myönteisiä vaikutuksia vuorovaikutukseen ja se pätee luonnollisesti myös tilanteissa, joissa sinänsä ei ole tarkoitus hoitaa.

Anne-Mari Pessi ja Frank Martela puolestaan kirjoittavat kirjassa ”Myötätunnon mullistava voima” hyväntahtoisesta jutustelusta ja sen vaikutuksesta kognitiivisiin kykyihimme. Heidän ja muiden myötätuntoon ja -intoon perehtyneiden tutkijoiden mukaan meistä tulee myötätuntoa osoittavalla hyväntahtoisella jutustelulla innovatiivisempia ja nokkelampia. Samassa teoksessa Jenni Spännäri, Elina Juntunen ja Pirjo Ståhle kiinnittävät huomiomme siihen, kuinka tärkeitä voimia innovatiivisuudessa ovat työyhteisöjen yhteinen pohdinta, spontaani ideoiden jakaminen ja kokemus muiden tuesta ideoinnille ja kehittämiselle.

Rupattelu toimii kuin liima

Äkkiseltään tyhjänpäiväiseltä kuulostavalla rupattelulla tai jutustelulla on tärkeä merkitys – myös työelämässä. Rupattelu toimii kuin liima, jolla liitymme toinen toisiimme, tiimeihin ja organisaatioon. Etätyöskentelyssä rupattelu estyy tai vaikeutuu emmekä ylipäätään pysty hyödyntämään kaikkia aistejamme ja tämä voi olla uhka innovatiivisuudelle, jota on syytä torjua.

Onko niin, että koronanjälkeisessä työelämässä innovatiivisuuden ja työhyvinvoinnin varmistamiseksi kannattaa olla tarkkana siitä, että kasvokkain tapahtuvaa jutustelua on riittävästi? Niissä kohtaamisissa luodaan todennäköisesti pohja sille, että pystymme olemaan tehokkaita ja innovatiivisia myös fyysisesti etäällä toisistamme.

Kirjoittaja Tuija Åstedt työskenteli Diakonissalaitoksen Globaali vastuu ja lähimmäisyys -palvelualueen johtajana.