PH-kurssilla lukiolainen tulee ulos kuplastaan

Diakonissalaitoksen ja Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun lukio ovat järjestäneet jo pitkään yhdessä vapaaehtoistoiminnan kurssia. Yhteistyökurssin järjestäjä lukion puolelta, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Tuula Uusi-Hallila avaa tässä tekstissä ajatuksiaan kurssista.

”Montako tuntia PH-kurssilla pitääkään tehdä työtä?” on ehkä tavallisin kysymys, jonka kurssin opiskelijat minulle tekevät. PH tarkoittaa Pidä huolta! -nimistä vapaaehtoistyön kurssia, jolle lukiolaisemme ovat voineet osallistua kuuden vuoden ajan. Minulta asiaa kysytään siksi, että olen koulussa kurssin yhteyshenkilö. Lähes kaiken käytännön työn hoitaa Diakonissalaitoksen asiantunteva väki.

Kurssi syntyi huolesta. Kerran puhuimme koulussa opettajien kesken siitä, että lukiolaiset elävät kovin rajallisessa kuplassaan. Samassa talossa tai naapurissa tai toisella puolella kaupunkia elää ihmisiä, joiden arki on lukiolaisnuorelle täysin tuntematonta. Monen on vaikea edes tajuta, miten poikkeuksellisen hyvin omat asiat ovat, kun ei ole mitään vertailukohtaa. Moni ei ole koskaan esimerkiksi puhunut vanhuksen kanssa. Mietimme, voisiko koulu tehdä jotain asian hyväksi.

Sain tehtäväksi etsiä yhteyksiä eri vapaaehtoisjärjestöihin. Tehtävä on ollut mieluisa. Erityisen mukavaa kurssin koordinointi on ollut sen jälkeen, kun Helsingin Diakonissalaitos lähti mukaan yhteistyöhön ja levitti eteemme osaamisensa ja mittavat verkostonsa.

PH-kurssi on nuorten oma juttu!

Joka syksy Diakonissalaitoksen valoisat ja innostuneet työntekijät tulevat kouluumme pitämään infotilaisuutta Pidä huolta! -kurssista. Viime vuosina paikalla on ollut myös muiden järjestöjen edustajia. Tätä koulun arjessa kovin poikkeuksellista tapahtumaa tulee ihmettelemään 30–70 lukiolaista. Heistä yleensä 20–35 ilmoittautuu kurssille. Työpaikat löytyvät erilaisista kohteista: on esimerkiksi avustustehtäviä ja toiminnan järjestämistä vanhusten palvelukeskuksessa, läksyjen tekemistä maahanmuuttajalasten kanssa ja kummiperhetoimintaa. Työpaikkansa voi hankkia myös omilla kontakteillaan. Joku on avustanut vammaista lasta harrastuksissa, toinen vienyt näkövammaista nuorta uimaan.

Opiskelijat tekevät työtään itsenäisesti iltaisin ja viikonloppuisin. Välillä kysyn koulun käytävällä, miten menee, mutta sen kummempaa kontrollointia opiskelijat eivät tunnu haluavan. Alkuvuosina kävin mukana jossakin itsenäisyysjuhlassa tai joulujuhlassa, mutta aika pian ymmärsin, etteivät nuoret sitä kaipaa. PH-kurssi on heidän oma juttunsa, johon ei opettajaa tarvita. Kurssille osallistuu tehtäväänsä vahvasti sitoutuneita nuoria.

Kun kurssi on suoritettu, opiskelijat tekevät loppuraportin. Siinä he kuvailevat, mitä ja missä ovat tehneet kurssinsa ja miten tehtävät onnistuivat. Raporttien lukeminen on monesti liikuttavaa. Joku on saanut vanhuksesta ystävän ja on voinut kertoa tälle asioita, joista ei ole halunnut puhua kenellekään muulle. Toinen kertoo eläytyneensä vanhuksen lapsuudenkokemuksiin ja ymmärtäneensä vasta nyt monta asiaa, joista historian tunnilla on puhuttu. Auttamisen ilo toistuu monen nuoren kokemuksissa. Monikielisessä Helsingissä nuoret pääsevät käyttämään myös kielitaitoaan. Tietenkin vastaan voi tulla myös vaikeuksia. Niistäkin oppii.

Kurssiin kuuluu vähintään 20 tuntia työtä. Se kuulostaa ehkä vähältä, mutta lukiolaisen kiireinen arki ei oikein salli enempää. Monta merkityksellistä kohtaamista mahtuu tuohonkin aikaan. Moni saa kipinän vapaaehtoistyöhön ja jatkaa sitä opiskeluvuosinaan. Onpa joku saanut kurssilta idean myös opiskelualasta, kesätöistä puhumattakaan.

Näin kuplat puhkeavat, ja näin ihmisten välille syntyy ymmärrystä. Se on nykymaailmassa hieno saavutus.

Tuula Uusi-Hallila

Kirjoittaja on Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun lukiossa äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori