Kolme sisarta 1930 luku

Helsingin Diakonissalaitos 150 vuotta:
Naisten voimin, naisten hyväksi

Aikansa vahvan naisen perustama, teollistuvaan Suomeen vuonna 1867 syntynyt Helsingin Diakonissalaitos tarjosi naisille mahdollisuuden astua patriarkaalisen kontrollin ulkopuolelle sekä elää ja toimia oman vakaumuksensa mukaisesti. Nyt 150 vuotta täyttävä Diakonissalaitos luottaa edelleen vahvoihin naisiin.

Rakennuskeinottelulla varallisuutensa hankkineen Mikael Antipoffin vuokrakasarmien edessä päivysti 1860-luvulla yötä päivää poliisipartio. Tekemistä riitti, sillä täyteen pakatuissa asunnoissa ryypättiin ja tapeltiin. Taudit ja prostituutio rehottivat. Kuuluisin vuokrataloista oli Ryysylinna, jonka sataan pieneen huoneeseen oli ahtautunut viisisataa ihmistä. Nukkumisalue merkittiin liidulla lattiaan, kun samaan huoneeseen ahtautui kuusi, jopa 12 ihmistä. Heidän keskellään alkoi liikkua nainen, joka etsi sairastuneita tai muuten apua tarvitsevia naisia ja lapsia. Nainen oli Amanda Cajander, Helsingin Diakonissalaitoksen ensimmäinen johtajatar.

Laitoksen perustaminen oli osa ajan henkeä. ”Armeliaisuuslaitoksia” nousi eri puolille Eurooppaa. Suomeen ajatuksen toi rikas aatelinen, everstinna Aurora Karamzin. Käytännöllinen syy ja tarve Diakonissalaitoksille näkyi Helsingin kaduilla. Suomi oli keskellä nälkävuosia. Haamujen kulkueet, sairaat ja nälkäiset ihmiset vaelsivat kohti kaupunkeja. Niinpä ensimmäinen Diakonissalaitoksen konkreettinen toimi oli pienen kulkutautisairaalan perustaminen Unioninkadulle. Siellä Amanda Cajander hoiti oman jaksamisensa uhalla varattomia naisia ja lapsia. Hän nukkui sairaalan ovella, etteivät kuumehoureiset potilaat karkaisi.

Vaihtoehto patriarkaaliselle sukuyhteisölle

Nykykielellä Cajander paloi loppuun ja kuoli. Pohjana kaikelle sisaren työlle olikin Jumalan palveleminen – oma jaksaminen oli sivuseikka. Sisareksi haluavan uskonnollinen kutsumus oli kaiken pohja. Sitä tentattiin tiukemmin kuin arvioitiin muita valmiuksia. Vaikka laitos näyttäytyy nykyajasta katsottuna konservatiivisuuden pesältä – naiset pienipalkkaisessa hoivatyössä isän valvovan katseen alla – se oli aikanaan iso muutos ja mahdollisuus naisille, etenkin työläistaustaisille. Se heijasteli koko yhteiskunnan muutoksia, kun 1800-luvun lopussa alettiin etsiä naisen paikkaa teollistuvassa yhteiskunnassa.

”Diakonissalaitos ja sen sisarkoti tarjosi naisille vaihtoehdon irrottautua patriarkaalisesta perheestä ja sukuyhteisöstä. Astua vanhan hierarkian ja kontrollin ulkopuolelle, aloittaakseen vakaumuksensa ja sisäisen kutsumuksensa mukaisen toiminnan”, sanoo tutkija Jyrki Paaskoski.

Nainen siis saikin toimia oman ajatusmaailmansa mukaan ja nyt tähän tarjoutui hyvin konkreettinen tilaisuus.

”Se on se valtavan hieno juttu siinä”, Paaskoski sanoo. Hän on kirjoittanut 10. maaliskuuta julkaistavan kirjan ”Ihmisen arvo – Helsingin Diakonissalaitos 150 vuotta”.

Jo Amanda Cajanderin ja hänen ystäviensä toiminnassa näkyi, kuinka naiset toimivat naisten ja lasten hyvinvoinnin puolesta – ryhmien, jotka olivat aiemmin jääneet helpoimmin avun ulkopuolelle.

Helsingin Diakonissalaitokselle muotoutui erityisen vahva operatiivisen naisjohtajan rooli. Kuvaavaa oli, että kun voimakastahtoinen Cajander ei tullut toimeen laitoksen johtajaksi valitun miehen kanssa, oli mies se, joka joutui lähtemään talosta. Näin tapahtui muutaman vuoden sisään kolme kertaa.

Laitos auttoi 1900-luvun alussa jopa kaikkein epäilyttävimpiä, eli ”langenneita naisia”. Työ prostituoitujen hyväksi jatkui vuosikymmeniä myöhemmin Pro-tukipisteen perustamisella, joka sittemmin eriytyi itsenäiseksi toimijaksi.

Diakonissalaitoksen sairaalassa työskenteli myös Pohjoismaiden ensimmäinen laillistettu naislääkäri Rosina Heikel. Työpaikka valikoitui potilaiden perusteella: naislääkäri ei saanut hoitaa miehiä, ja Diakonissalaitoksen sairaala oli tarkoitettu alkuvuosina vain naispotilaille.

Perinne naisten voimin toimimisesta näkyy edelleen. Sisaryhteisö muuttui 150 vuodessa sosiaali- ja terveyspalveluja tarjoavaksi yhteiskunnalliseksi konserniksi, joka työllistää toistatuhatta ihmistä. Edelleen Diakonissalaitoksen johtoryhmän kymmenestä jäsenestä seitsemän on naisia. Hallituksen puheenjohtajana toimii hallitusammattilainen Maija-Liisa Friman ja valtuuskuntaa johtaa piispa Irja Askola.

Upporikas leskirouva perusti laitoksen

Diakonissalaitos oli 1800-luvun jälkipuoliskolla yksi kanava, jossa naisten viriävä yhteiskunnallinen toiminta sai muotoja. Esimerkiksi Diakonissalaitoksen ompeluseurassa toki ommeltiin liinavaatteita sairaalaan, mutta samalla luotiin ja pidettiin yhteyttä kaupungin hengellisen vakaumuksen omaaviin säätyläisnaisiin. Jo aiemmin oli perustettu Helsingin Rouvasväenyhdistys.

Rouvasväenyhdistyksen yksi merkittävä jäsen oli Porin maaherran tyttärentytär Aurora Karamzin. Hän oli menettänyt kaksi aviomiestä ja hallitsi isoa omaisuutta, muun muassa kaivoksia Venäjällä. Ajan mittapuulla hän oli upporikas – mutta samalla hän etsi sisältöä elämäänsä uskonnollisista kokemuksista. Spiritistisiinkin istuntoihin osallistunut leski keskittyi elämänsä viimeisinä vuosikymmeninä aateliston ihanteen mukaiseen hyväntekeväisyystyöhön.

Everstinna Karamzin oli matkoillaan tutustunut eurooppalaisiin, vuodesta 1836 alkaen perustettuihin diakonissalaitoksiin. Toiseen kotikaupunkiinsa Pietariin vuonna 1859 perustetun laitoksen toiminta oli hänelle hyvin tuttua. Diakonissalaitoksissa nuoret naiset saivat sairaanhoidon opetusta auttaakseen hätää kärsiviä – ja samanlaisen laitoksen Aurora halusi perustettavaksi myös Suomeen.

Diakonissalaitoksien toimintatavat vaihtelivat, mutta Aurora mieltyi niin sanottuun kaiserswertheriläiseen malliin. Sen toiminta perustui tiukkoihin sääntöihin. Laitos oli sisarien koti, jossa hallintoa johti ”isä” ja sisarien kasvatusta ”äiti”. Sisaret saivat koulutusta, ylöspidon sekä pientä kuukausirahaa. Laitos lupasi huolehtia heistä heidän elämänsä loppuun asti.

Sisarkotiajatus ei herättänyt suomalaisissa naisissa alkuun suurempaa innostusta. Vasta 1900-luvun alussa oppilasmäärät alkoivat nousta. Siitä ei ehtinyt kulua kuin pari vuosikymmentä, kun maailma muuttui ja sisarkoti alkoi näyttäytyä rajoittavalta ja vanhanaikaiselta. Jo 1930-luvulla sisar Aino Miettinen ehdotti järjestelmän purkamista. Jo luvatun sisarten tuen sijaan Miettinen jäi vielä yksin ja siirrettiin rangaistuksenomaisesti uusiin tehtäviin.

Toinen maailmansota oli jo niin iso murros, että sisarkodin aika alkoi olla ohi. Diakonissojen ”kotiin” lähettämistä kirjeistä voi lukea, että monelle avautui ymmärrys, että omaa kutsumustaan voi toteuttaa myös laitoksen ulkopuolella. Yhä useampi halusi palkan ja eläkkeen – ja myös mahdollisuuden yksilöllisyyteen.

”Ajan kuluessa Diakonissalaitoksella syntyi ja luotiin kuva ihanteellisesta sisaresta. Siitä ideaalista poikkeamista pidettiin sopimattomana”, Paaskoski tulkitsee.

Lopullisesti sisarkotijärjestelmästä luovuttiin 1959. Osa sisarista lähti elämään omaa elämää laitoksen ulkopuolelle. Osa taas jäi kotiin ja otti vastaan luvatun hoivan elämän loppuun asti. Näitä sisaria, koko elämänsä diakonissalaitokselle omistaneita, on elossa vielä seitsemän.

Heikoimmassa asemassa olevien auttaminen palasi 1980-luvun lopulla Diakonissalaitoksen työn kärjeksi, kun se alkoi tehdä niin sanottua ”radikaalidiakoniaa”. Projektien kautta luotiin uusia tapoja auttaa hiv-positiivisia narkomaaneja, asunnottomia ja myöhemmin liikkuvaa väestöä sekä kidutettuja, paperittomia ja turvapaikanhakijoita.
Näiden ryhmien edustajat ovat samassa asemassa kuin naiset 150 vuotta sitten – he ovat ihmisiä, joille ollenkaan kaikki eivät haluaisi antaa täysiä ihmisoikeuksia.

Teksti: Riku Siivonen

 

10.3.2017

695 150vuotta suomi