Presidentti Tarja Halonen Helsingin Diakonissalaitos

Ihmisen arvo muuttuvassa maailmassa 

Tänään julkaistava Diakonissalaitoksen sataviisikymmenvuotishistoriikki on
myös ihmisen arvon mittari viimeisen 150 vuoden ajalta. Alkujaan rikkaan
aatelisnaisen Aurora Karamsinin hyväntekeväisyydestä tai aikalaiskieltä
käyttääkseni - laupeuden työstä – syntyneen sosiaali- ja terveydenhuollon
hankkeen kasvaminen valtakunnalliseksi organisaatioksi kuvastaa myös
ympäröivän yhteiskunnan muutoksia.

Terveydenhuolto on aina ymmärretty useissa maissa laajoja kansalaispiirejä
koskevaksi asiaksi. Terveyspalveluja tarvitsee yhtä lailla rikas ja köyhä.
Terveys on kestoaihe politiikassa erimuotoisena. Sen sijaan sosiaalipalveluja
käyttävät vain naapurit. Ihmiset esiintyvät esimerkiksi terveydenhuollosta
saamistaan palvelukokemuksista puhuessaan yleensä hyvin avoimesti omalla
nimellään. Sen sijaan sosiaalipalveluista on kerrottu naapurin tai jonkun muun
ihmisen kokemuksen pohjalta. Tässä suhteessa esimerkiksi päivähoidon
subjektiivinen oikeus oli suuri asennemuutos (vaikka isompien lasten
päivähoito onkin ”vanhan kaavan ” mukaan siirretty varhaiskasvatukseksi).
Sama arvoasetelma näkyy myös sote-keskustelussa.” Kuka vaan voi olla
sairas, mutta köyhyydellä on vanha stigmansa.”

Sama arvokeskustelu, joka näkyy kansallisesti, on voimassa myös
kansainvälisesti. Tämä siitä huolimatta, että tutkimuksin voidaan osoittaa
terveydentilan ja sosiaalisen huono-osaisuuden välinen yhteys.
Pohjoismainen hyvinvointivaltio on ollut kansainvälisesti onnistunein yritys
nähdä ihmisen hyvinvoinnin osatekijät kokonaisuutena, johon on myös
suhteellisen helppo liittää kestävän kehityksen mukaiset
ympäristöulottuvuudet.

Sanalla hyvinvointiVALTIO, puhujat haluavat korostaa pohjoismaisen
järjestelmän kokonaisvaltaisuutta, jossa valtiolla on perustavaa laatua oleva
merkityksensä. Sen sijaan hyvinvointiYHTEISKUNNASTA puhujat joko eivät
pidä valtion roolia niin tärkeänä tai kuten itse käytän sitä kuvaamaan
tosiasiallista olotilaa. Onhan meillä aina ollut tärkeää yksilön itsensä
ponnistelut ja valtion lisäksi meillä on aina ollut muitakin toimijoita. Mutta jos
puhutaan vastuun jakautumisesta ihmisten hyvinvoinnissa, on jälleen kerran
syytä korostaa valtion ensisijaista vastuuta.

Globalisaation maailmassa on ollut realistista ja viisasta hyväksyä kestävän
kehityksen periaatteet. Meillä on vain yksi maapallo asuttavana ja sen vuoksi
meillä on siitä yhteinen vastuu. Sen vuoksi myös oikeuksien ja
velvollisuuksien välillä tulee olla tasapaino. Näin ei kuitenkaan vielä ole, eikä
varmaan pitkään aikaan tule olemaankaan.

Pääomien, tavaroiden ja palvelujen liikkuminen maasta toiseen on sekin
vaatinut sopimuksia, mutta se on tapahtunut helpommin kuin ihmisten vapaa
liikkuminen. Tämän epätasapainon onnistunut ratkaiseminen tulee olemaan
vielä kauan sitkeä haaste. Meillä on samanaikaisesti käynnissä
kahdensuuntainen kauneuskilpailu: Suomenkin tulisi olla mahdollisimman
houkutteleva sijoittajille ja hyvin toimeentuleville ihmisille ja samanaikaisesti
varotetaan olemasta liian houkutteleva maa erilaisessa hädässä oleville
ihmisille.

Tämä on moraalisesti täysin kestämätön tilanne. Valtiot voivat toki
kansainvälisen oikeuden periaatteiden mukaan määritellä itse, keitä he
haluavat päästä alueellensa, mutta valtiot ovat sitoutuneet myös
kunnioittamaan ihmisoikeuksia, demokratiaa ja oikeusvaltioperiaatetta.
Diakonissalaitoksen toiminta kuvastaa eri aikakausina vallinneita käsityksiä
siitä, keillä on oikeasti ollut ihmisarvo ja siitä ketkä tosiasiassa on pudotettu
syrjään tästä asemasta. Diakonia on monessa suhteessa ihmisen arvon
uudelleen löytämistä. Toisaalta sekä julkinen sektori että muut
hyvinvointisektorilla toimijat joutuvat miettimään taloudellisia
toimintaresurssejaan.

Teillekin on varmasti tullut tutuksi se, ettei kenelläkään sosiaali- ja
terveydenhuollon puolella voi olla määrättömästi taloudellisia tai inhimillisiä
resursseja varastossa vaan minkä tahansa toiminnan allokointi edellyttää
pitkäjänteisyyttä. Näin on erityisesti, jos toiminta edellyttää henkilökunnalta
pitkäaikaista koulutuspohjaa. Naisten ja miesten erilaiset roolit näkyvät tässä
yhteydessä selkeästi. Toistan aina, että kutsumustyölläkin pitää pystyä
elämään. Toivon sote-uudistuksessa päättäjiltä tässäkin yhteydessä riittävän
laaja-alaista yhteiskunnallista näkemystä.

YK:n jäsenmaat ovat hyväksyneet kestävän kehityksen yhteiseksi
tavoitteekseen. Kestävä kehitys tuo vaatimuksen kokonaisvaltaisesta
kehityksestä. Se on taloudellisten arvojen asettamista takaisin muiden
arvojen rinnalle – ei muiden yläpuolelle.

Kiitän Diakonissalaitosta juurille palaamisesta ja rohkeasta
yhteiskunnallisesta osallistumisesta. Olette olleet monessa uranuurtajia – oli
sitten kyseessä prostituutio, kidutuksesta toipuminen tai pakolaiset. Toivotan
teille rohkeutta ja menestystä työssänne.

Tarja Halonen

Diakonissalaitos 150 v 

Auroran päivänä 10.3.2017