Kirje Marialta

Pysähdy ja lue tarinani.
Luettuasi ajattelet maailmasta toisin.

Hei ystävä

Kerron sinulle tarinani. En kuitenkaan uskalla kertoa nimeäni, koska pelkään, että joku vahingoittaisi minua paljastamillani tiedoilla. Voit ajatella, että nimeni on Maria. En voi paljastaa kasvojanikaan, joten tiedä, että oheinen kuva ei liity minuun. Kerron tarinani, koska uskon, että tekemällä niin voin auttaa monia.

Sanotaan, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Minä kuitenkin synnyin suomalaiseen perheeseen, johon yhdenkään lapsen ei pitäisi syntyä. Vanhempani löivät minua ja piinasivat minua myös henkisesti.

Olin surullinen ja yksinäinen. Mieleni särkyi. Muistan jo seitsemän vuotiaana miettineeni, että haluaisin satuttaa itseäni, jotta joku huomaisi minut.

Kun täytin 11 vuotta, vanhempani erosivat ja isä lähti. Jäin äidin kanssa kahdestaan. Äitini ei välittänyt minusta ja jätti minut usein heitteille. Minua kiusattiin koulussa. Olin ahdistunut ja masentunut. Minulle kehittyi syömishäiriö. Voin niin pahoin, että mielessäni pyöri itsetuhoisia ajatuksia.

Muutin omaan asuntooni 16-vuotiaana uudelle paikkakunnalle. Vakavasti traumatisoituneena aloin käydä lukiota. Aloin seurustella, mutta kumppanini osoittautui väkivaltaiseksi.

Täysikäisyyden kynnyksellä äitini vahingoitti minua vielä kerran. Äidilläni oli pääsy pankkitililleni, ja hän otti omin luvin suuren osan vähäisistä opiskelijan tuloistani. Jouduin maksuvaikeuksiin, sillä yhtäkkiä minulla ei ollutkaan varaa vuokraan. Olin hirvittävän pettynyt. Yritin itsemurhaa. Onneksi se ei onnistunut.

Vasta 22-vuotiaana sain apua mielenterveysongelmiini. Useamman diagnoosin ja lääkkeiden kanssa palasin kotiin. Olin sairaslomalla ja yksin. Minulla ei ollut tukiverkostoa eikä tekemistä. Elämälläni ei tuntunut olevan mitään merkitystä.

Monien vaiheiden jälkeen tutustuin Diakonissalaitoksen Vamos-toimintaan, jolla autetaan syrjäytymisvaarassa olevia nuoria. Kolme vuotta sitten aloitin sosiaalisen kuntoutuksen ryhmässä, ja pian pääsin mukaan myös Vamos Uravalmennukseen. Sain oman valmentajan.

Vamos valloitti sydämeni. Siellä oli lämminhenkistä, turvallista, hauskaa ja rentoa. Sain tuntea itseni tervetulleeksi. Vaikeana aikana viikkoihini tuli sopivasti ohjelmaa. Yhdessä muiden nuorten kanssa harjoittelimme kaikenlaisia taitoja, joita opiskellessa tarvitaan. Oma valmentajani oli aidosti kiinnostunut minusta ja pärjäämisestäni. Sain kavereita. Lyhyesti sanottuna: aika Vamoksessa oli parantavaa.

Oli innostavaa nähdä, miten samankaltaisten ongelmien kanssa kamppailevat nuoret pääsivät elämässään eteenpäin. Tuli ajatus, että kyllä minäkin, kun toisetkin! Kuka lähti työelämään, kuka opintojen pariin. Joku tuli takaisin Vamokseen, kun oma suunta ei vielä löytynytkään. Se on myös turvallinen ajatus, että jos siivet eivät vielä kannakaan, aina voi palata, ja apua on tarjolla.

Mielessäni alkoi siintää haave opinnoista ammattikorkeakoulussa. Pääsykokeet hirvittivät, mutta onneksi valmentajani tuki minua valmistautumisessa.

Olin valtavan onnellinen, kun sain tietää, että juuri minut oli valittu opiskelemaan. Vihdoinkin pääsisin elämässäni eteenpäin. Tiesin, etten varmasti olisi onnistunut tässä ilman valmentajani apua. Sitten kun aikanaan valmistun, haluaisin tehdä työtä, jossa saisin auttaa nuoria. Olen saanut itse niin paljon apua, että haluaisin jakaa apua myös muille.

Kiitos kaiken avun, minä pärjään. Mutta minulla on suuri huoli niistä nuorista, jotka tälläkin hetkellä jäävät ilman apua. Monilla paikkakunnilla nuoret jonottavat päästäkseen mukaan Vamokseen.

Siksi pyydän, voisitko tehdä lahjoituksen ja auttaa nuoria tänä jouluna? Pienikin apu voi muuttaa nuoren elämän suunnan – vaikeuksista valoon.

Merkityksellistä joulun aikaa toivottaen ja Suomen nuorten puolesta kiittäen

Maria (joka en ole, mutta joka voisin olla)

Lahjoita nyt