Elina Juntunen ja C. G. Olsoni: Diakoniatyön puolestapuhujat

Lähimmäisenrakkaus ja halu kohdata ihmiset heidän suurimmassa hädässään yhdistää Diakonissalaitoksen ensimmäistä ja nykyistä johtajaa. Historiallisen edeltäjänsä C. G. Olsonin tavoin Elina Juntunen haluaa laitoksen suuntautuvan ulospäin kohti yhteiskuntaa. 

Siinä missä Diakonissalaitoksen ensimmäinen varsinainen johtaja Carl Gustav Olsoni koki sosiaalisen heräämisen opiskeluaikanaan, nykyinen toimitusjohtaja Elina Juntunen ei tunnista omasta elämästään mitään yksittäistä käännekohtaa. Hän kokee kasvaneensa sosiaalisen vastuun ajatukseen jo pienestä saakka. 

Juntunen vietti lapsuutensa Kainuun Hyrynsalmella. Pienellä paikkakunnalla tuli selväksi, miten monenlaisia elämänkohtaloita ihmisillä oli. Laitapuolen kulkijatkin tunnettiin, kyläyhteisö piti huolta ja välitti. 

”Muistan myös, että lapsuudenkotiini kaikki olivat aina tervetulleita, vieraat otettiin vastaan ja tarjottiin ruokaa. Opin siihen, että ihmisiä kunnioitetaan ja heistä välitetään. Kaikilla ei mene aina hyvin ja joskus tarvitaan enemmän apua ja tukea”, Juntunen kertoo. 

Lähimmäisenrakkaus puntarissa

Elokuussa Diakonissalaitoksen johdossa aloittanut Elina Juntunen tuli tehtävään Diakonia-ammattikorkeakoulun toimitusjohtaja-rehtorin paikalta. Koulutukseltaan hän on teologian tohtori ja valtiotieteiden maisteri. 

Kun Juntunen oli vuosituhannen vaihteessa valmistumassa teologian maisteriksi, Helsingin yliopistossa alkoi Heikki Hiilamon vetämä Viimeisellä luukulla -tutkimushanke, joka selvitti seurakuntadiakonian roolia sosiaaliturvan aukkojen paikkaajana. Hän päätyi mukaan projektiin ja haastatteli työntekijöitä seurakunnissa eri puolilla Suomea. Aineiston pohjalta syntyi lopulta myös hänen väitöskirjansa. 

”Siitä se diakonian maailma alkoi avautua minulle.” 

Juntunen löytää yhtymäkohtia 1890-luvulla toimineen Olsonin ajattelusta ja siitä, miten hän itse näkee diakoniatyön perustan tänä päivänä: ihmiset kohdataan suurimmassa hädässään. 

Olsoni puhui ”pahojenkin” rakastamisesta. Juntunen taas on pohtinut paljon sitä, miten kristillinen ajatus universaalista lähimmäisen rakkaudesta lopulta punnitaan. Keitä on kaikkein vaikein rakastaa? 

Se on vahvasti myös Diakonissalaitoksen tulokulma: on kuljettava niidenkin rinnalla, joiden auttaminen ei aina ole helppoa tai miellyttävää. 

Kiinni ajassa ja yhteiskunnassa 

Olsonin ajan laupeuden työtä tehtiin hyvin toisenlaisessa yhteiskunnassa, jossa ei ollut nykyisen kaltaisia hyvinvointipalveluja. Silti tänä päivänäkin osa ihmisistä uhkaa pudota järjestelmän aukkojen läpi. Juntunen nostaa esiin esimerkiksi asunnottomuuden kasvun, yksinäisyyden ja mielenterveyden kriisin. 

”Olosuhteet saattavat taas viedä ihmisiä yhä hankalampiin tilanteisiin. Meidän pitää pureutua näihin asioihin rakenteellisesti, vaikuttaa yhteiskuntaan ja rakentaa yhteisöjä, joihin ihmiset voivat saada liittymäpintaa, mutta myös kulkea yksilöllisesti ihmisten rinnalla.” 

Juntunen arvostaa sitä, miten Olsonin diakoninen ajattelu suuntautui vahvasti ulospäin. Aiemmin laitoksen johto ei ollut halunnut markkinoida toimintaa, mutta Olsonin kaudella luotiin yhteyksiä ja perustettiin sidosryhmälehtikin. 

Toiminnasta ulospäin viestiminen ei Juntusen mukaan ole vain oman hännän nostamista, vaan havahduttamista, ilmiöiden esille nostamista ja osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun. 

”Tätä yhteiskunnallista vaikuttamista me teemme tänäkin päivänä vahvasti.” 

Työtä sydämellä ja ammattitaidolla

Aikojen saatossa myös tutkimus- ja kehittämistoiminta on tullut laitoksen työhön mukaan. Juntunen alleviivaa sen tärkeyttä. On pystyttävä osoittamaan toiminnan vaikuttavuus: miten resurssit käytetään mahdollisimman hyvin ihmisarvoisen elämän vahvistamiseksi.  

Myös yhteiskunnan muutoksia ennakoivan tutkimuksen merkitys vahvistuu tulevaisuudessa, mikä auttaa suuntaamaan toiminnan painopisteitä. 

Diakonissalaitoksella on takanaan pitkä historia. Juntuselle on ollut ilo huomata, miten laitoksen luotettavaa ja laadukasta työtä arvostetaan erilaisissa verkostoissa ja kumppanuuksissa. Ensimmäiset kuukaudet uudessa tehtävässä ovat myös jäsentäneet entistä selvemmin, mitä kaikkea isossa organisaatiossa tapahtuu. 

”Kun käy tuolla meidän yksiköissä ja toiminnoissa, on sykähdyttävää nähdä, kuinka sitoutuneesti, isolla sydämellä ja vahvalla ammattitaidolla työtä tehdään hyvin erilaisten ihmisryhmien kanssa.” 

C. G. Olsoni havahtui jo nuorena hätään ja kurjuuteen

Ylioppilas Carl Gustav Olsonin opiskellessa teologiaa Helsingin yliopistossa 1880-luvun puolivälissä häntä opetti professori Herman Råbergh, joka oli ollut jo pitkään mukana Diakonissalaitoksen toiminnassa. Olsoni tiedusteli opettajaltaan, mitä nuori pappi voi tehdä diakonian hyväksi. Råbergh vastasi: ”Hän voi saada toimen Diakonissalaitoksessa.” Olsonista laitos saikin myöhemmin ensimmäisen johtajansa.

G. Olsoni (1862–1923) sai pappisvihkimyksen vuonna 1886. Pappispalveluksensa Suomen kirkossa hän aloitti isänsä kirkkoherra Adolf Emerik Olsonin apulaisena Kurkijoen seurakunnassa Karjalassa. Sieltä hän siirtyi samalla seudulla sijainneen Pitkärannan tehtaan papinvirkaan kolme vuotta myöhemmin.

Pitkärannan peruselinkeino oli kaivosteollisuus, jonka rinnalle oli syntynyt monipuolisesti muutakin teollisuutta. Paikkakunta oli eräänlainen Suomen Klondyke, jonne työn ja onnen etsijöitä oli virrannut eri tahoilta. Väestön koostumus oli siten varsin kirjavaa, kuten myös uskonnollisuus. 

Erityisesti maan ulkopuolelta ja muualta Suomesta muuttaneiden keskuudessa ilmeni juurettomuutta, vieraantumista ja tapojen höltymistä. Nuorelle papille avautui melko haastava ja karu työmaa. 

Olsoni oli saanut kosketuksen hätään ja kurjuuteen jo opiskeluaikanaan Helsingissä, jossa hän koki sosiaalisen herätyksen. Hänen sydäntään lähellä olivat lapset ja nuoret, ja hän pitikin heille pyhäkoulua surullisen kuuluisassa Antipoffin talossa. Näin Olsoni jatkoi diakonissojen 1860-luvun lopussa aloittamaa työtä vähävaraisten ja heikoimmassa asemassa olevien asuttamassa valtavassa vuokrakasarmissa. 

C. G. Olsoni.

”Isähahmoksi” sisarten yhteisölle

Olsonin kausi Pitkärannassa päättyi vuonna 1893, kun hän sai kutsun Diakonissalaitoksen sielunhoitajan ja ensimmäisen varsinaisen johtajan tehtävään. Kutsu tuli hänen entiseltä opettajaltaan Herman Råberghilta, silloiselta Porvoon hiippakunnan piispalta ja laitoksen johtokunnan puheenjohtajalta. 

Helsingin Diakonissalaitoksen sisarten yhteisö, Sisarkoti, toimi saksalaisen Kaiserswerthin diakonissalaitosmallin mukaisesti, ja sille tarvittiin päätoiminen ”isähahmo” pitämään yhteyttä kodin ulkopuolelle. Vasta Olsonin nimityksen myötä tavoite toteutui. Aiemmin laitoksen johto, erityisesti Råbergh, ei ollut halunnut markkinoida toimintaa – työn tuli puhua puolestaan. 

Ongelmana oli tietämättömyys diakoniatyöstä: oppilaita tuli vähän, mikä vaikutti myös vihittyjen diakonissojen määrään. 

Johtajatar Lina Snellman oli johtanut Sisarkodin toimintaa vuodesta 1883 alkaen. Hän tunsi itsensä yhä yksinäisemmäksi ja masentuikin aika ajoin. Laitoksen tulevaisuus näytti synkältä. Hän oli erityisesti panostanut koulutuksen kehittämiseen, mutta se ei ollut tarpeeksi vahva vetovoimatekijä. Sisar Lina oli jopa valmis lakkauttamaan Sisarkodin 1880-luvun lopulla. Vain sairaalalla hän näki menestymisen mahdollisuuksia. 

Olsonin tulosta alkoi uusi aika. Hänestä sisar Lina sai kaivatun kollegan ja vastuunjakajan. Nuoren, 31-vuotiaan johtajan myötä tulevaisuus alkoi näyttää lupaavalta. 

Diakonian innokas sanansaattaja

Johtajana Olsonilta odotettiin laitoksen ympärille muotoutuneiden muurien purkamista ja diakonia-aatteen kirkastamista. Hän aloitti työnsä papistosta. Jo ensimmäisessä puheessaan pappeinkokouksessa Vaasassa elokuussa 1893 hän ehdotti, että seurakuntiin olisi palkattava diakonissa. 

Samassa kokouksessa esitettiin tarve diakonialehdestä, jolla aatetta levitettäisiin laajemmalle. Olsoni pistikin nopeasti toimeksi. Jo joulukuussa 1893 ilmestyi näytenumero lehdestä Diakonissalaitoksesta Helsingissä. 

Säännöllinen julkaisu aloitettiin kuukautta myöhemmin. Lehti ilmestyi erikseen suomeksi ja ruotsiksi. Voinee väittää, että se oli maamme ensimmäinen sidosryhmälehti. Viimeinen painettu numero nimellä Viesti Helsingin Diakonissalaitoksesta ilmestyi joulukuussa 2017. Sittemmin uutisia on välittänyt uutiskirje. 

Seurakuntadiakonia oli lähellä Olsonin sydäntä, ja hän vieraili ahkerasti seurakunnissa esitelmöimässä aiheesta. Omaan laitokseensa hän joutui tässä asiassa kuitenkin pettymään. Diakonissalaitos oli lähettänyt ensimmäisen diakonissan seurakuntaan jo vuonna 1879, mutta sisarten vähäisyyden vuoksi työ laajeni vasta Olsonin kauden jälkeen 1900-luvun alussa. Pettymys oli myös se, etteivät omat tyttäret innostuneet hakeutumaan ”rakkauden työhön”. 

Oma talo antoi puitteet kasvuun

Olsonin tullessa taloon laitos toimi Katajanokalla. Tilat olivat epätarkoituksenmukaiset ja liian pienet sairaalatoiminnalle. Sairaala oli suosittu, ja potilaita oli tulossa enemmän kuin paikkoja oli. Jouduttiin tekemään erityisjärjestelyjä ja ajoittain jopa myymään ”eioota”. 

Heti Olsonin kauden aluksi käynnistyi uusien tilojen suunnittelu, ja rakennus vihittiin käyttöönsä toukokuussa 1898. Nyt puitteet alkoivat olla kasassa: Lina Snellmanin kehittämä koulutus, ajanmukainen rakennus sekä kasvanut tietoisuus ja kiinnostus diakoniatyöhön alkoivat siivittää laitosta kasvuun. 

Olsonin oli kuitenkin aika jättää jäähyväiset. Hän hakeutui takaisin Kurkijoelle, kappalaiseksi seurakuntatyöhön. Helsingin rakennushankkeen innoittamana hän avasi Kurkijoella diakoniatalon, jonka palvelukseen Diakonissalaitos osoitti lopulta neljä sisarta. 

Suhde Diakonissalaitokseen ei päättynyt lähtöön. Olsoni palasi johtokunnan jäsenenä vuonna 1914. Hän oli vaihtanut jälleen työpaikkaa, nyt Helsingin pohjoisen ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherraksi. Seurakunta sai ensimmäisen sisarensa Elin Rönnbäckin vuonna 1924, vuosi Olsonin kuoleman jälkeen. Tästä alkoi seurakuntatyö Helsingissä. 

Omassa julistuksessaan Olsoni oli muokannut maaperää lähimmäisenrakkaudelle ja palvelemisen hengelle:

”Rakastakaamme jokaista, rakastakaamme myös pahoja, rakastakaamme esille heissä oleva hyvä!” 

Teksti: Elina Juntusen haastattelu Anna Tommola, C. G. Olsonista kertova osuus Jaana af Hällström 

Kuvat: Diakonissalaitoksen valokuva-arkisto ja Susanna Kekkonen