Mari Tikkanen ja Edith Sjösten: Kidutettujen kuntouttajat

Diakonissa Edith Sjösteniä ja Diakonissalaitoksen Psykotraumatologian keskuksen johtaja Mari Tikkasta yhdistää monia asia. Molemmat haluavat auttaa niitä, jotka ovat joutuneet kokemaan ihmisen pahuuden ja sodan raakuuden.

Monissa maailman maissa on meneillään hirvittävä inhimillinen katastrofi, ja siviilien annetaan kärsiä loputtomasti.

Tilanne järkyttää Diakonissalaitoksen Psykotraumatologian keskuksen johtajaa Mari Tikkasta.

Hän ei kuitenkaan halua jäädä toimettomaksi, vaan hänelle on tärkeää tehdä itse se osuus, minkä voi.

”Tässä maailmanajassa, kun ihmisarvoa ja -oikeuksia rikotaan räikeästi, voin työssäni edustaa toivoa, oikeudenmukaisuutta ja hyvän tekemistä.”

Tikkanen tuli Diakonissalaitokselle vuonna 2016 sosiaalityöntekijäksi. Psykotraumatologian keskuksen nimi oli silloin Kidutettujen kuntoutuskeskus.

Hän oli aikaisemminkin työskennellyt vaikeassa asemassa olevien ihmisten parissa perhepsykoterapeuttina ja sosiaalityöntekijänä.

”Kun hain Kidutettujen kuntoutuskeskukseen, tiesin, että työn sisältö tulee kuitenkin olemaan eri mittakaavassa verrattuna aikaisempiin töihini. Se osoittautui todeksi.”

Toivon ja selviytymisen puolella

Harva kohtaa työssään niin käsittämättömän paljon pahuutta ja julmaa väkivaltaa kuin Mari Tikkanen ja hänen kollegansa.

He kuntouttavat kidutettuja ja sodan traumatisoimia ihmisiä. Asiakkaat ovat menettäneet kotinsa, perheensä, toimeentulonsa ja kielensä. He ovat joutuvat kokemaan kidutusta ja todistamaan, kun heidän läheisiään kidutetaan ja tapetaan.

”Työssä vaikeinta on pystyä sietämään tarkoituksella tehtyä pahaa. On hyvin vaikea ymmärtää, miten julma ihminen on. Ne asiat ylittävät käsityskyvyn”, Tikkanen sanoo.

Kun Tikkanen aloitti työnsä, keskuksen nimi oli Kidutettujen kuntoutuskeskus. Englanniksi nimi oli Centre for Torture Survivors, kidutetut selviytyjät.

Nimi kuvastaa työn lähtökohtaa. Keskuksessa painotetaan selviytymistä, ei uhriutta.

”Mutta ei pidä värittää pinkillä sitä, mikä on verenpunaista. Kidutus jättää ihmiseen lähtemättömät jäljet, mutta me seisomme toivon puolella ja tuemme asiakkaiden selviytymistä, mitä se kenenkin kohdalla tarkoittaakaan.”

Asiakkaat ympäri maailman

Vuonna 2023 Mari Tikkanen alkoi työskennellä keskuksen johtajana, kun hänen edeltäjänsä siirtyi muihin tehtäviin.

Nyt hänen päätehtävänsä on pitää toimintaa yllä. Hän esimerkiksi hakee toiminnalle rahoitusta ja näkyvyyttä.

”On tärkeää näyttää realiteetit ja saattaa yleiseen tietoon, miten tärkeää työtä teemme.”

Tärkeää on myös nähdä yhteiskunnan muutokset. Esimerkiksi Ukrainan sodan alettua Psykotraumatologian keskus on käynnistänyt hankkeita, jotka tukevat erityisesti ukrainalaisia perheitä ja myös vapaaehtoisesti Ukrainaan lähteneitä suomalaisia taistelijoita ja heidän perheitään.

Diakonissalaitos aloitti kidutettujen ja sotatraumatisoituneiden kuntoutuksen vuonna 1993. Asiakkaat ovat lapsia, nuoria, perheitä ja aikuisia eri puolelta maailmaa. Toiminta pohjaa YK:n kidutuksen vastaiseen sopimukseen, jonka Suomi on ratifioinut vuonna 1989.

Se tarkoittaa, että Suomi on kieltänyt kidutuksen kaikissa olosuhteissa ja sitoutunut tarjoamaan hoitoa ja kuntoutusta kidutuksen kohteeksi joutuneille lapsille ja aikuisille.

Arvot ohjaavat työtä

Mari Tikkanen näkee itsessään ja työssään monia yhtymäkohtia diakonissa Edith Sjösteniin, joka työskenteli pitkään Diakonissalaitoksessa ja sitä ennen sairaanhoitajana vankileirillä Suomen sisällissodan jälkeen.

”Aivan kuten Edith myös minä olen valinnut tämän työn. En tiedä, onko se kutsumusta, mutta ainakin se on halua tehdä tämänkaltaista ihmisarvoa kunnioittavaa työtä.”

Tikkanen myös jakaa samanlaisen arvopohjan kuin mikä Edithillä oli tämän päiväkirjamerkintöjen mukaan. Arvot ohjaavat työtä ja saavat työn tuntumaan merkitykselliseltä.

Sjöstenissä hän näkee myös yhtymäkohtia Psykotraumatologian keskuksen nykyisiin asiakkaisiin.

Edith menetti Suomen sisällissodassa sulhasensa ja joutui rakentamaan elämänsä uudelleen.

”Hän joutui todistamaan läheisen kuoleman, samoin kuin monet meidän asiakkaistamme.”

Tarvitsiko Edith traumaterapiaa?

Nykyisin tiedetään, että auttamistyö voi traumatisoida myös työntekijät. Mari Tikkanen ja hänen kollegansa saavat säännöllistä työnohjausta ja lisäkoulutusta. Heitä suojelee myös se, että he tekevät töitä tiimeissä ja jakavat kokemuksia keskenään.

”Tällaisia mahdollisuuksia Edithillä ei ollut, mutta toivottavasti hänellä oli kollegoja, jonka kanssa hän pystyi puhumaan.”

Tikkanen ei pysty Sjöstenin päiväkirjamerkintöjen perusteella arvioimaan, millaisia seuraamuksia hänen kokemansa kauheudet hänelle aiheuttivat ja olisiko Sjösten tarvinnut traumaterapiaa. Kaikki eivät tarvitse kauheista kokemuksista huolimatta.

”Ajattelen kuitenkin, että hän olisi hyötynyt ainakin jonkinlaisesta avusta. Uskon, että hän näki kokemuksistaan painajaisia ja että erilaiset aistiärsykkeet myöhemmin palauttivat sodassa koettuja asioita mieleen. Esimerkiksi jokin tietty haju tai ääni saattoi laukaista muistot.”

Työ ei lopu – ikävä kyllä

Mari Tikkasen työ saa hänet miettimään paljon sodan järjettömyyttä.

”Tällaista toimintaa ei pitäisi edes olla olemassa”, hän sanoo. Silti vastaavia keskuksia ympäri maailmaa on yli 170.

Psykotraumatologian keskusta tullaan kuitenkin tarvitsemaan vielä pitkään. Sodat jatkuvat, ja yli puolet maailman maista kiduttaa ihmisiä.

Tikkasta motivoi se, että hänen ei tarvitse epäillä työnsä merkityksellisyyttä. Hän voi joka päivä pyrkiä edistämään ihmisarvoista elämää.

Lisäksi Diakonissalaitoksen arvopohja ja hänen työtoverinsa motivoivat häntä.

”Meillä on töissä huippuosaajia, ja he kaikki tekevät tärkeää ja vaativaa työtä. Arvostan heitä valtavasti.”

Kauheuksista huolimatta työ antaa Tikkaselle myös hyvää mieltä.

”Täällä näkee, kuinka luottamuksen rakentumisen ja riittävän hoidon avulla yksilöiden ja perheiden vointi kohenee.”

Sota muutti Edithin elämänsuunnan

Diakonissa Edith Sjösten kirjoitti Diakonissalaitoksen johtajattarelle tammikuun lopulla 1918 ja ilmoitti eroavansa Diakonissalaitoksesta. Koska diakonissat eivät voineet avioitua, minkä hän aikoi tehdä, oli sisar Edithin ainoa vaihtoehto jättää laitos ja elämäntehtävä, johon hänet oli vihitty neljä vuotta aikaisemmin.

Sisar Edith suunnitteli aloittavansa yhteisen elämän Allaninsa kanssa maaliskuussa. Mutta asiat eivät menneetkään niin kuin Edith oli toivonut.

Heti Edithin ilmoituksen jälkeen Suomessa syttyi sisällissota. Sen kuluessa Edith joutui kokemaan asioita, joita yksikään suomalainen diakonissa ei ennen häntä ei ollut kokenut: ruumiskasoja, revenneitä raajoja, verta, kipua ja tuskaa. Pakenevia, peloissaan olevia ihmisjoukkoja, erityisesti naisia, lapsia ja vanhuksia. Nälkää, nälkään näännyttämistä, hoitamattomia haavoja. Kuolemaa ja joukkohautoja.

Sisällissota syttyi 27.1.1918. Maa jakautui kahtia: uudenlaista yhteiskuntajärjestystä haluavien punaisten valtaamaan Etelä-Suomeen ja vanhaa järjestystä puolustavaan Valkoiseen Suomeen. Vaasasta tuli Valkoisen Suomen tilapäinen pääkaupunki.

Edith oli työskennellyt Vaasassa seurakuntasisarena vuodesta 1914 alkaen. Sodan syttyessä hän liittyi sairaanhoitajana valkoisten armeijan huoltojoukkoihin ja matkusti kevätkuukaudet ”Vaasan I lentävien” mukana.

Huoltojoukko matkusti jo helmikuun alussa Ouluun. Siellä Edith sai kuulla veturinlämmittäjänä työskennelleen sulhasensa kuolleen jo 1. helmikuuta.

”Etsimme ja löysimme Allanin ruumiin Tervolassa. Siellä hän makasi rinta rikkiammuttuna. Anna minun elää elämäni valittamatta.” (päiväkirja 7.2.)

Edith palasi Vaasaan mutta aloitti 21. helmikuuta pitkän matkan läpi taistelukenttien: Haapamäki, Vilppula, Heinola, Jämsä, Länkipohja, Orivesi, Tuulos…. Matkasta ja sen tapahtumista hän kertoo päiväkirjassaan:

”Poltettuja kyliä, kuolleita hevosia, lehmiä ja punakaartilaisia makasi tuhottuna. ”Hajusta” saattoi tuntea, että täältä sota oli kulkenut.”

Edith liikkui maan kahtia jakaneen rajan pohjoispuolella. Sen eteläpuoli oli punaisten valtaama ja tällä alueella työskenteli kymmeniä Diakonissalaitoksen sisaria seurakuntien palveluksessa. Ilmapiiri punaisia kohtaan oli seurakunnissa tuomitseva, mutta diakonissat osallistuivat tarvittaessa Edithin tavoin sotasairaanhoitoon. Laitokselta tulleen ohjeen mukaan haavoittuneita hoidettiin puolesta riippumatta.

Edith Sjösten.

Voittajan ja häviäjän puolella

Sota päättyi toukokuussa valkoisten voittoon. Punaisten taistelijoita ja muita punaisten ja työväenliikkeen toiminnassa mukana olleita varten perustettiin vankileirejä.

Vangittuja oli arviolta 80 000. Edith meni sairaanhoitajaksi Tammisaaren vankileiriin heinäkuussa 1918.

Vankeja tässä Suomen suurimmassa ja pahamaineisimmassa leirissä oli lähes 9000. Olot olivat karut. Hygieniaolosuhteet ja vaikea elintarvikepula johtivat nälkä- ja tautikatastrofiin. Jopa kymmeniä vankeja kuoli päivässä tauteihin ja nälkään.

Edith piti täälläkin päiväkirjaa:

”Kaikki näyttää niin uhkaavalta, toivottomalta. Kärsimystä, nälkää ja katkeruutta. Haavat mahassa ja sielussa, pimeä yö. Jumala, jos haluat käyttää minua palveluksessasi täällä, kirkasta ensin sieluni. Tai sitten tapahtukoon tahtosi. Sinä olet elämäni Jumala ja olet pitänyt minusta huolta 1. Piet. 2:23. Jumalani, olkoon tämä minulle opetus nyt, kun työskentelen niiden parissa, jotka ovat epäsuorasti vieneet maallisen onneni ja iloni.”

Työ vankileirin kurjissa ja epäinhimillisissä oloissa oli Edithille ja muutamalle muulle diakonissalle vaikea kokemus. Edith ei voinut hyväksyä olosuhteita leirillä. Ne olivat niin vahvassa ristiriidassa hänen diakonissakutsumuksensa kanssa; diakonissana hänen tuli voida auttaa siellä, missä hätä on suurin.

Hän alkoi myös ymmärtämään vangittuina olevien näkemyksiä ja pyrki auttamaan heitä. Tämä johti lopulta hänen erottamiseensa marraskuussa 1918. Perusteena erottamiselle oli vangin kirjeen salakuljettaminen.

”Edith on sanonut johtajalle, että jos hänen menettelynsä katsotaan vääräksi, niin ei hän tahdokaan jäädä tänne. Sillä ei hän pääse luonnostaan tehdä hyvää ja kun sitä ei saa tehdä… Yksi asia minulla on selvillä ja se on, ettemme elä täällä oikeuden vaan mielivallan alaisina.” Leirin ylihoitaja, diakonissa Matilda Hjon kirjeessä Diakonissalaitoksen johtajalle. (6.11.1918)

Edith Sjöstenin diakonissakutsumusta sisällissodan kokemukset eivät murtaneet. Hän selvisi ja eli lopulta diakonissana 63 vuotta. Traumaterapiaa ei hänen aikanaan ollut, mutta ehkä sotakuukausien aikana kirjoitettu päiväkirja ja diakonissalupaus riittivät hänelle.

Teksti: Mari Tikkasen haastattelu Anne Ignatius, Edith Sjöstenistä kertova osuus Jaana af Hällström
Kuvat: Diakonissalaitoksen valokuva-arkisto ja Susanna Kekkonen