Diakonissalaitoksen juuret ovat kotimaisessa kulkutautiepidemiassa

20.3.2020

Jaana af Hällström

Diakonissalaitoksen juuret ovat kulkutautiepidemiassa. Kuvassa potilaita sairaalassa ja hoitajia.

Runsaat 150 vuotta sitten Suomessa esiintyi monia kulkutauteja, muun muassa pilkkukuumetta, punatautia ja isorokkoa. Lavantauti oli kuitenkin niistä se, joka antoi kimmokkeen leskieverstinna Aurora Karamzinille tehdä ehdotus sairaalan perustamisesta Helsinkiin. Aurora Karamzinin aloite johti Diakonissalaitoksen toiminnan alkamiseen vuonna 1867. Kotimaisen kulkutautiepidemian myötä perustettu laitos toimii edelleen yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevien hyväksi, myös meneillään olevassa epidemiassa.  

 

Kulkutaudit ovat saaneet aikaan raskaita menetyksiä väestön keskuudessa ja aikaisempia vuosisatoina ne hidastivat merkittävästi väestönkasvua. Ja oma lukunsa ovat niin sanotut kuolovuodet, jolloin kuolleisuus on kohonnut erityisen korkeaksi vakavien kulkutautien johdosta. Yksi tällainen ajankohta sijoittui juuri 1860-luvulle, jolloin vuosina 1867-1868 nälkään ja kulkutauteihin kuoli noin 10 % suomalaisista (väkiluku noin 1,7 milj.).

Nälänhätä oli seurausta tavallista kylmemmistä ajanjaksoista; Suomi eli viljasta mutta kylmän sään vuoksi sadot jäivät saamatta. Talvikausi 1866–1867 oli tavattoman pitkä ja ankara. Lisäksi maatalous oli kehittymätöntä. Eräs tuon ajanjakson kuolleisuuden tarkempaa sisältöä käsittelevät tutkimus on Oiva Turpeisen Nälkä vai tauti tappoi? Turpeisen yksi johtopäätöksistä oli, etteivät toistuneet sadonmenetykset olisi sellaisenaan olleet riittävä tekijä selittämään kuolleisuusaaltoa. Hänen tutkimustuloksensa mukaan suurkatastrofin synty edellytti viljantuotannon romahtamisen lisätekijäksi liikkeellä olleet taudit – näin tuhon laajuus kehittyi sattumien summana. Nälänhädät ovatkin väestön tavallista runsaamman liikkuvuuden vuoksi aiheuttaneet poikkeuksellisen suuria ja vakavia epidemioita. Kari Pitkäsen tutkimuksen mukaan tässä kriisissä oli kysymys aliravitsemuksen ja tartuntatautien synenergiasta, yhdessä ne tuottivat suuremman tuhon mihin olisivat yksittäisinä ilmiöinä kyenneet. Sosiaaliset kontaktit lisääntyivät edistäen tartuntatautien leviämistä.

Reagointia kulloiseenkin tilanteeseen

Helsingissä sijaitsi joitakin valtion ylläpitämiä sairaaloita, mm. sotilassairaala ja kaksi yliopiston klinikkaa, mutta ne eivät ottaneet kulkutauteja sairastavia. Ja juuri kulkutaudit muodostivat usein toistuvan vitsauksen, ei pelkästään helsinkiläisille vaan koko maassa. Taudit saapuivat kaupunkiin useimmiten matkailijoiden mukana, lähteenä mainitaan monesti Pietari tai venäläinen sotaväki. Puhjenneiden epidemioiden aikana kaupunkiin perustettiin tilapäisiä sairaaloita. Kaupungin hallinnossa keskusteltiin jo 1840-luvulla erillisen kuumelasaretin perustamisesta, mutta tuloksetta. Asiaan palattiin 1860-luvun alussa, ja vuonna 1866 sairaala lopulta perustettiin. Sen kapasiteetti oli kuitenkin riittämätön, kun vuonna 1867 nälänhädän jäljiltä leviävä lavantauti alkoi uhata myös helsinkiläisiä.  Kaupunkiin nimittäin tulvi runsaasti nälän heikentämiä ihmisiä muualta maasta. Helsinkiin perustettiin vuosina 1867-1868 tilapäisiä sairashuoneita yhteensä 11. Niiden lisäksi toimintansa aloitti maamme ensimmäinen yksityissairaala, Diakonissalaitos. Se oli tarkoitettu vähävaraisille naisille.

Ammatillinen sairaanhoito

Diakonissalaitos avattiin loppuvuodesta 1867 Unioninkadulla. Sairaala oli tarkoitettu kahdeksanpaikkaiseksi, mutta kulkutautiepidemian vuoksi potilaita oli huomattavasti enemmän. Laitosta johti Pietarin diakonissalaitoksessa diakonissaksi vihitty Amanda Cajander. Siellä hän oli saanut monivuotisen hoiva-alan koulutuksen. Hän olikin ensimmäinen sairaalassa työskennellyt sairaanhoitaja, joka oli saanut ammatillisin koulutuksen. Siihen asti sairaiden hoitajilla ei ollut minkäänlaista koulutusta. Hoitotyön lisäksi Diakonissalaitoksen mainetta vahvistavat sisar Amandan oppimat käytännöt hyvän hygienian, viihtyisän ympäristön ja monipuolisen ravitsemuksen suhteen. Myös potilaiden kohtelun tuli olla ystävällistä. Sisar Amandan ohella Diakonissalaitoksen toimintaa kehitti arvostettu helsinkiläislääkäri, professori Otto E. A. Hjelt. Hän oli yksi Aurora Karamzinin perustamishankkeen kumppani ja Diakonissalaitoksen ensimmäinen ylilääkäri.  Pahimman epidemia-aallon väistyttyä, Diakonissalaitoksella ryhdyttiin antamaan sairaanhoidon opetusta. Opettajina toimivat johtajattaret sekä sairaala ylilääkärit. Varsinainen koulumainen opiskelu alkoi 1880-luvulla. Samalla vuosikymmenellä hoito-opetusta ryhtyi antamaan kurssimuotoisesti mm. Punainen Risti.

Vanhat opit pätevät vielä

Kulkutauteja on ollut yhtä pitkään kuin ihmiskunta, mutta globaalissa, nopeiden liikenneyhteyksien maailmassa tautien leviämisaika on lyhentynyt, kuten koronan kohdalla olemme voineet havaita. Jo varhain on ymmärretty kulkutauteihin sairastuneiden eristämisen merkitys taudin leviämisen ehkäisyssä, sillä taudit leviävät sosiaalisissa kontakteissa. 1800-luvulla havaittiin käsihygienian merkitys ehkäisevänä tekijänä tartuntojen vähentämiselle ja potilaiden kuolleisuudelle. Myös puhtaalla vedellä on tärkeä merkitys. Nämä ovat yhä edelleen keskeisiä ohjeita, joita noudattamalla voidaan ehkäistä tai hidastaa tautien leviämistä.  Kuten jo sisar Amanda vuonna 1867 komensi: Peskää kätenne hyvin! Ja pysykää kotona annettujen ohjeiden mukaan.

Diakonissalaitos toimii heikoimmassa asemassa olevien hyväksi

 

Kirjoittaja intendentti Jaana af Hällström on Diakonissalaitoksen viestinnän ja historian asiantuntija.

 

Joitakin lähteitä
Jussila, Tuomas & Rantanen, Lari: Nälkävuodet 1867-1868, SKS, Helsinki 2018
Helsingin kaupungin sairaalalaitoksen historia. Helsingin kaupungin julkaisuja n:o 19, Helsinki, 1968.
Kansanho, Erkki: Sata vuotta kristillistä palvelutyötä, Helsingin Diakonissalaitos 1867-1967. WSOY, Porvoo 1967

Lue seuraavaksi: uusimmat artikkelit