Nuoret kyllä puhuvat, kun heitä kuullaan – meidän pitää vain oppia kuulemaan

”Olemme toteuttaneet jälkihuollon nuorten kanssa työskentelyä, jonka nimeksi on tullut Elämäni polku. Se ei ole työpaja tai haastattelu, vaan kohtaaminen, jossa nuori saa kertoa oman tarinansa, omilla ehdoillaan. Joka kerta nuorten kanssa keskustellessani olen liikuttunut, vaikuttunut, kiitollinen ja nöyrä”, Lahden Vamoksen vertaisohjaaja Tiia Heikkinen kirjoittaa blogissaan.

Lahden Vamoksen vertaisohjaaja Tiia Heikkinen.

Asetumme istumaan sohville ja mukaville tuoleille. Keskellä on pöytä, jonka ääreen on katettu nuoren toivomaa ruokaa: pizzaa, sushia, mitä milloinkin. Tunnelma on rento ja kiireetön. Ennen kuin aloitamme, esittelemme itsemme ja sanomme ääneen sen tärkeimmän: tämä on täysin vapaaehtoista ja saat olla täällä ihan täysin omana itsenäsi. Saat kertoa sen verran kuin haluat, juuri niistä asioista kuin haluat. Kaikkiin kysymyksiin ei tarvitse vastata. Tässä ei ole oikein eikä väärin. Avaamme omia taustojamme hieman, ketä olemme, miksi ja mistä tulemme. Tämä on osoittautunut arvokkaaksi hetkeksi nuoren kanssa, usein saammekin lisäkysymyksiä tai kiitosta, kun jaoimme jotain itsestämme. Se herättää luottamusta ja osoittaa, että meitä ihan oikeasti kiinnostaa ja että tällä hetkellä on myös meille suuri merkitys.

Painotamme myös, että täällä saa puhua omalla kielellä. Ei tarvitse miettiä, miten sanoo asiat. Jos tulee kirosanoja, antaa tulla. Me emme oleta, että kokemus pitää kertoa siististi paketoituna. Koska usein juuri silloin, kun ei tarvitse miettiä miten saa puhua, pystyy kertomaan koko totuuden.

Elämäni polku on osa Vamos Lahden toimintaa

Vamos Lahti on 16–29-vuotiaille nuorille suunnattu palvelu, jossa kohdataan jokainen nuori yksilöllisesti ja kiireettömästi. Vamoksen tavoitteena on vahvistaa nuorten hyvinvointia, elämänhallintaa ja osallisuutta erityisesti silloin, kun nuori on esimerkiksi koulutuksen, työn tai palveluiden ulkopuolella.

Tammikuusta 2025 lähtien olen itse toiminut vertaisohjaajana Vamos Lahdessa osana ESR-rahoitteista Vertaisverkko – Nivelvaiheen tukipalvelu lastensuojelun jälkihuollon palveluvalikoimaan -hanketta, joka toteutetaan yhdessä Päijät-Hämeen hyvinvointialueen kanssa. Hankkeen tavoitteena on muun muassa kehittää jälkihuollon palveluita entistä nuorilähtöisemmiksi sekä vahvistaa vertaistuen roolia.

Vertaisohjaajana olen päässyt kulkemaan nuorten rinnalla, luomaan tilaa kuulemiselle, aidolle läsnäololle ja luottamukselle. Olemme palvelumuotoilija Riitan kanssa toteuttaneet jälkihuollon nuorten kanssa työskentelyä, jonka nimeksi on tullut ”Elämäni polku”. Se ei ole työpaja tai haastattelu, vaan kohtaaminen. Tapaaminen, jossa nuori saa kertoa oman tarinansa, omilla ehdoillaan. Missä oltiin kun lastensuojeluasiakkuus alkoi? Entä ennen jälkihuoltoa, jälkihuollossa, ja mitä tapahtui sen jälkeen? Miten järjestelmä toimi tai ei toiminut? Mitä nuori olisi toivonut toisin?

Tämä ei ole ollut kevyttä kuultavaa. Meille on kerrottu traumojen, pelkojen, häpeän ja selviytymisen tarinoita. Tarinoita, joita ei ole ehkä koskaan ennen sanottu ääneen. Joka kerta olen liikuttunut, vaikuttunut, kiitollinen ja nöyrä. Näillä nuorilla on ollut valtava rohkeus. He ovat avanneet elämäänsä meille. Osa ei ole puhunut tällaisia asioita näin laajasti kenellekään ennen. Ja silti he tulevat, haluavat kertoa. Halusivat olla mukana, koska jos oma tarina voi auttaa jotakuta toista, se on tärkeää.

Nuoret ovat sanoneet, että tämä on arvokasta. Että on kiva, kun saa rauhassa jutella ja että yhdessä ruokailu on best. Mutta vielä tärkeämpää; he ovat sanoneet, että tämä on merkityksellistä. He kokevat, että me oikeasti kuuntelemme. Että me otamme vastaan sen, mitä he sanovat, emme vähättele, emme kyseenalaista. Me puhumme samaa kieltä.

’’Tykkään kun viette niitä asioita eteenpäin mitä kerron ja asiat voi muuttua parempaan, kiitos siitä.’’

Ja juuri siinä on tämän kaiken ydin.

Jos nuoret ovat valmiita kertomaan, mutta järjestelmä ei ole valmis kuulemaan, missä on vika?

Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin. Mutta niin käy usein. Sosiaalihuollossa on loistavia työntekijöitä, mutta usein liian vähän aikaa ja liian paljon kiirettä. Ja jos järjestelmässä ei ole tilaa kuulla nuoria rauhassa sellaisella kiireettömyydellä, jossa syntyy luottamus, emme tule koskaan kuulemaan niitä asioita, jotka oikeasti merkkaavat.

”Elämäni polku” ei ole ratkaisu kaikkeen, mutta se on yksi tapa pysähtyä. Meidän tehtävämme aikuisina ei ole pelkästään kirjata, dokumentoida ja arvioida, vaan kuulla. Oikeasti kuulla. Ja kun kuulemme, meillä on mahdollisuus ja vastuu myös reagoida.

Toivon, että tämä työskentely ei jää vain projektiksi tai materiaaliksi kansiossa. Toivon, että jokainen nuori kokee tulleensa nähdyksi ja kuulluksi. Ja toivon, että me aikuiset – ammattilaiset, päättäjät, systeemin rakentajat, otamme kuulemamme vakavasti.

Koska nuoret kyllä puhuvat, kun heitä kuullaan. Meidän pitää vain oppia kuulemaan.