Gabriela, 35, kerjää Helsingissä

Hei Ystävä,

ajattele hetki kylmenevää syksyä, talvea ja räntäsadetta. Ajattele kostunutta pahvinpalaa märällä kadulla. Miltä tuntuisi käydä siihen kadulle pahvinpalan päälle istumaan ja pyytämään rahaa ohi kulkevilta ihmisiltä? Ihmisiltä, joilla on kiire. He puhuvat vierasta kieltä. Eivät katso, kulkevat ohitse, kuin et edes olisi siinä.

Gabriela, 35, asui kotikylässään itäisessä Romaniassa perheensä kanssa. Elämä oli vaikeaa, sillä Gabriela on romani. Niin Romaniassa kuin monessa muussakin Euroopan maassa romanit kohtaavat järjestelmällistä syrjintää yhteiskunnan ja virkavallan taholta. Usein asuinolot ovat huonot, eikä kaikissa kodeissa ole vettä ja sähköä.

Jo vuosia sitten Gabriela jäi leskeksi. Hänellä on kolme teini-ikäistä lasta, yksi poika ja kaksi tyttöä. Lasten lisäksi aviomiehestä jäi muistoksi pysyvä silmävamma. Mies oli väkivaltainen.

Gabrielalla ei ollut tuloja eikä mahdollisuutta saada työtä. Sosiaalituet olivat niin pienet, että niiden turvin ei pystynyt elättämään perhettä. Niinpä Gabriela joutui jättämään lapsensa anoppinsa hoitoon ja lähtemään toimeentulon perässä Suomeen.

”Kerjääminen ei tunnu hyvältä”

Gabriela nukkuu yönsä Diakonissalaitoksen ylläpitämässä hätämajoituksessa Helsingin Vallilassa. Aamulla hän lähtee ansaitsemaan perheelleen rahaa. Gabriela kerjää kaduilla. Tuloksena päivän työstä pahvikuppiin kertyy noin viisi euroa. Näillä tuloilla hän ostaa ruokaa itselleen ja yrittää lähettää rahaa kotiin perheelleen joka viikko.

Tosin viime aikoina on ollut hyvin vaikea hankkia vähäisiäkään tuloja, sillä koronapandemia on autioittanut kadut.

”Kerjääminen ei tunnu hyvältä. Se on nöyryyttävää. Kylmyys tunkeutuu vaatteiden läpi. Tuntien istuminen kadulla sattuu selkään ja jalkoihin”, Gabriela kertoo.

Gabriela myös ikävöi lapsiaan. Huolet pärjäämisestä ja perheestä painavat. Hän kuitenkin kätkee surunsa: ”En kerro perheelleni, että minulla ei ole tarpeeksi syötävää, tai jos en pysty nukkumaan. En halua huolestuttaa heitä.”

”Keksin iloisia asioita ja aiheita, joille voin nauraa. Se helpottaa oloani hetkeksi ja saan lisää energiaa. Sillä tavalla jaksan päivästä toiseen.”

Kaksi unelmaa

Kun Gabrielalta kysytään, mistä hän unelmoi, hänellä on vastaus valmiina: ”Että saisin olla perheeni kanssa!”

Hetken päästä hän huokaa: ”Haluaisin myös tosi kovasti saada oikean työn. Sitten voisin olla itsenäinen.”

”Sillä ei ole väliä, mitä työ olisi. Mikä tahansa kävisi, kun vain saisin työpaikan.”

Mutta kunnollista työtä on hyvin vaikea saada. Gabriela ei puhu suomea eikä englantia. Hänellä ei ole ammattia eikä yhtään tutkintoa. Aiemmin hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta Diakonissalaitoksen opintoryhmässä Gabriela on oppinut kirjoittamaan nimensä ja joitakin sanoja.

Useat Gabrielan kaltaiset naiset tarvitsevat tukea. Sinä voit auttaa Itä-Euroopan romaneita turvallisesti ja tehokkaasti lahjoittamalla Diakonissalaitoksen romanityölle. Pienikin lahjoitus on äärimmäisen tärkeä. Sinun lahjoituksesi voi muuttaa selviytymisestään kamppailevan ihmisen elämän suunnan.

Ole Itä-Euroopan romanien rinnalla, ja lahjoita jo tänään!