Nuorten hätä – ketään ei kiinnosta

12.2.2021

Kaksi henkilöä keskustelee kahvikuppien ääressä.

Voin toisinaan pahoin julkisilla paikoilla. Suuret ihmismäärät, kirkkaat valot tai kovat äänet eivät ahdista. Silloin sattuu silmiin, koskee korviin ja sydän hajoaa hileiksi, kun vaunuissa tai rattaissa oleva lapsi yrittää sanoa jotakin vanhemmalleen, ja jää ilman vastausta. 

 

Usein tapahtumien keskiössä on vanhemman kädessä oleva puhelin. Mieluiten ottaisin laitteen vanhemman kädestä, pudottaisin sen maahan, polkaisisin jalalla, heittäisin sen läheiseen suihkulähteeseen, ellei toisen omaisuuteen kajoamista olisi kriminalisoitu.

Vanhempana on koko ajan töissä toista ihmistä varten. On aikoja, jolloin se ylittää kaikki ihmisvoimat. On silti vaikea kuvitella, että kenenkään elämässä voisi olla ketään tai mitään tärkeämpää kuin oma lapsi ja se, mitä hänellä on asiaa. Oletettavaa on, että tilanne ei ole ainutkertainen, vaan se toistuu kaikkialla, mihin operaattorin verkko kantaa. Tietoisuus tästä surettaa. Enkä voi kieltää, etteikö pelottaisikin. Tämän toiminnan vaikutukset voivat olla moniulotteisemmat ja laajemmat kuin mitä tänään ymmärrämme tai osaamme ajatella.

Ihmisen, kuten minkä tahansa elävän olennon lapsi, opettelee koko ajan toimimaan lajitovereittensa kanssa. Lapsen käsitykset omasta itsestään, arvostaan elävänä olentona, omista rajoituksistaan ja rajattomista mahdollisuuksistaan tarkentuvat, kun hän on suhteessa ympärillään oleviin ihmisiin. Ihmisellä on myös tarve kuulua yhteen muiden kanssa. Oma yhteisö, heimo, viiteryhmä haetaan jostakin.

Kuulumisen kokemus ja sosiaalisten taitojen opettelu alkaa omasta perheestä ja vanhemmista. Jos vanhemmat eivät ota vastaan, kokemus ulkopuolelle jäämisestä ja arvottomuudesta helposti monistuu. Se kertautuu ja vahvistuu muissa ihmissuhteissa ja tilanteissa, päiväkodissa, koulussa, opinnoissa, työelämässä. Kehityslinjan päässä on ihminen, joka kokee olevansa yksinäinen, kaiken ulkopuolella.

Koska ketään ei kiinnosta.

Näihin syviin vesiin päädyin siitä, mitä kasvatuspsykologian professori ja opetusneuvos Niina Junttila sanoi yksinäisyydestä ja ostrakismista. Ostrakismi. En ole ikinä aiemmin kuullut koko sanaa. Luulin ensin, että se viittaa Itä-Saksaan. Ilmiö on silti tuttu. Se tarkoittaa sulkemista ulkopuolelle, tekemistä näkymättömäksi, kuulumattomaksi ja merkityksettömäksi.

Ketään ei kiinnosta

Tutkimuksessa 8-vuotiaat kertoivat kokemastaan yksinäisyydestä: ei ole ystäviä, ei halua olla toisten kanssa, kukaan ei välitä. Samassa tutkimuksessa kymmenen vuotta vanhemmat kertoivat samanlaisista kokemuksista: he eivät tule toimeen muiden kanssa, kukaan ei rakasta, kukaan ei pidä minusta. Heillä todettiin erilaista psyykkistä oireilua, aggressiivista käyttäytymistä sekä itsetuhoisuutta.

Sitä Niina Junttila ei sanonut, mutta voisin hyvin olettaa, että yksinäisyydellä on näiden ihmisten elämässä pitkät, syvälle ja taaksepäin olevat juuret. Ehkä myös vedän muutaman mutkan suoraksi, kun näyttää siltä, että varhaislapsuuden kokemuksilla merkityksettömyydestä ja arvottomuudesta on yhteys lasten ja nuorten yksinäisyyden kanssa. Jos kukaan ei ole ottanut vauvana vastaan ja hyväksynyt, ollut kiinnostunut ja ottanut sisäpuolelle, ellei ole ollut kenellekään arvokas, voi olla vaikea myöhemminkään ajatella, että ketään kiinnostaisi.

Mikäli lasten, nuorten – ja siis tulevaisuuden aikuisten – yksinäisyyden suhteen haluttaisiin toimia ennaltaehkäisevästi, pitäisi viesti suunnata pienten lasten vanhemmille nyt: ”Ole kiinnostunut. Ota lapsi vastaan. Ja laita nyt, taivaan tähden, se puhelin pois.”

Vaikuttaa siltä, että jokaisella sukupolvella on omat traumatisoivat kokemukset – isoja tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet lapsuuteen ja ihmiseksi muovautumiseen. Joillakin se on ollut korona. Toisilla taloudellinen lama. Kolmansilla sota. Pelkään, että näiden aikojen sukupolvikokemus – koronan lisäksi on se, että ”kukaan ei ottanut minua vastaan. Ketään ei kiinnosta.”

Ja siihen voi olla puhelimella osansa.

Tapio Koivu

Kirjoittaja työskentelee etsivässä nuorisotyössä Vamos Helsingissä

 

Vamos Helsinki palvelee tänä keväänä myös 16–29-vuotiaiden nuorten vanhempia, jotka tarvitsevat tukea tai neuvontaa nuoren tilanteessa.

Lue lisää Vamoksen palveluista vanhemmille

Lue seuraavaksi: uusimmat artikkelit