Hyvinvointivaltion kuolema

“Olisi aika havahtua siihen, että rahapulan lisäksi ihmisillä on pulaa erityisesti merkityksellisyyden kokemuksesta, siitä, että he ovat osa tätä yhteiskuntaa”, jalkautuvaa päihde- ja mielenterveystyötä tekevän Tukialus-hankkeen projektityöntekijä Elina Viinamäki kirjoittaa blogissaan. 

Tukialus-hankkeen projektityöntekijä Elina Viinamäki.

Sovimme tapaamisen Pohjois-Helsinkiläiselle juna-asemalle. Asiakas sanoo, että tunnistan hänet kirkkaan värisestä takista, piposta, jossa on vihreä tupsu. Ulkoisesti hän ei vaikuta päihteiden käyttäjältä, silti tapaamme päihteidenkäyttäjille tarkoitetun ryhmätapaamisen jälkeen. Vielä kuukausi sitten hän sai maksusitoumuksen matkalippuun, nyt sellaiseen ei kuulemma ole tarvetta. Olisi toivottavaa, että hän jatkaisi tapaamisia ryhmissä, mutta kai se onnistuu jatkossa kävellen?

Silti moni asia on nyt paremmin kuin aiemmin. Hän on pysynyt päihteettömänä ja saanut viihtyisän asunnon. Tällä haavaa erityisesti asunnon kohtalo huolestuttaa häntä. Asumistuen leikkauksen jälkeen vuokraan ei riitä rahaa. Monien muiden tavoin hän on jo saanut Kelasta kirjeen jossa, häntä kehotetaan etsimään jotain halvempaa.

Mistä oikeastaan puhumme, kun puhumme hyvinvointivaltiosta?

Numeroiden näkökulmasta pienempi asunto tuntuu järkevältä, jäisihän hänelle sitä myöten enemmän rahaa käteen. Numeroiden näkökulmasta myös vapaita asuntoja on markkinoilla runsaasti, kuten kokoomuksen kansanedustaja Mia Laiho toteaa eduskunnan kyselytunnilla Etuovi-palvelusta puhuessaan.

Asiakas sanoo huomanneensa, että yhteiskunnallinen keskustelu on muuttunut. Mielipiteet ovat kärjistyneet, ääripäät ajautuneet yhä kauemmas toisistaan. Silti hyvinvoinnista puhutaan varsin perinteisen tapaan. Käytetyt sloganit ovat tuttuja myös hänelle. Muun muassa se, että työ on parasta sosiaaliturvaa.  Sairauseläkeläisenä hän kokee, ettei hänen tilannettaan ymmärretä. Julkisuudessa äänessä ovat ne, joiden osaamiselle on yhteiskunnassa  käyttöä ja  joilla on mahdollisuuksia tehdä omaa hyvinvointiaan  lisääviä asioita.  Hyvinvointivaltiosta puhuvat ne, joiden kuplassa  kaikilla siinä elävillä on tasa-arvoiset mahdollisuudet, ne jotka voivat  itse vaikuttaa elinolosuhteisiinsa, ravitsemukseensa, valita itse asuinpaikkansa, välimatkansa, urheiluharrastuksensa ja työllistyä niin halutessaan. Tästä kuplasta käsin paheksunta ja rangaistus ovat parhaat tavat vakuuttaa vastuunpakoilijoita työnteon kannattavuudesta.

Mistä oikeastaan puhumme, kun puhumme hyvinvointivaltiosta?

Suomen tilanne on eittämättä vaikea. Tähän mennessä varmasti jokainen on kuullut velkalaivasta ja siitä, että sosiaaliturvaan tehtävät leikkaukset ovat välttämättömiä; ne tehdään, jotta lapsemme voisivat elää ”paremmassa Suomessa”. Se kuulostaa kiistatta päämäärältä, josta jokainen voi olla samaa mieltä. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on eräänlainen kruununjalokivi systeemissä, jota olemme tottuneet pitämään maailman parhaana. Kasvoin itsekin maailmassa, jossa jokainen tiesi, että Suomessa oli maailman paras sosiaaliturva ja maailman hienoin koulutusjärjestelmä. Ulkomaalaisia vieraita virtasi luokkahuoneisiin, Pisa-tulokset olivat maailman kärkeä.

Jossain vaiheessa puheet hiljenivät, tulokset sulivat ja havahduimme tilaan, jossa olemme nyt. Mitä oikeastaan tapahtui? Tapahtuiko jotain muutakin kuin tuottavuuden lasku? Olisiko kyse muustakin kuin ikäjakauman vääristymästä, syntyvyyden laskusta ja globaalista taantumasta. Koronasta ja sodasta, kilpailukyvyn heikkenemisestä.   Tapahtuiko muutos myös asenneilmastossa ja arvoissa? Tiedämmekö mistä oikeastaan puhumme, kun puhumme hyvinvointivaltiosta?  Ihmisten kanssa jutellessa tulee olo, ettei hyvinvointivaltiota ole, tai jos onkin, niin pelkkänä sanana, jäänteenä, kielikuvana. Ainakaan se ei koske kaikkia.

Numeroista on selvästi helpompi olla huolissaan kuin ihmisistä

Selventääkseni asiaa teen testin.

Ylen sivuilta löytyy Turun yliopiston kehittämä kysely, jonka avulla voi selvittää onko oma elämä ihmisarvoista. Monet kysymyksistä koskevat kuluttamista. Kuinka paljon ihmisen pitää voida kuluttaa, että hän on kuluttajana keskiverto eikä erotu häiritsevällä tavalla ympäristöstään.

Sosiaalisessa mediassa vertailu on armotonta, sen päivittäinen toteaminen, ettei oma elämä ole sitä, mitä muiden, tai ettei itse tule koskaan pääsemään siihen, mitä yhteiskunta tuntuu pitävän tavoittelemisen arvoisena. Kuinka monta teatteriesitystä vuodessa? Entä elokuvaa? Kuinka monta kilometriä? Lomamatkaa? Onko kesällä varaa huvipuistoon? Kaikki voidaan laskea ja kaikelle löytyy matemaattinen kaavat tai kasvuennuste.

Ihmisistä on tullut tavaksi puhua kuluttajina, ikään kuin kansalaisen synonyyminä. Kuluttaja on kollektiivi, jonka mielipide kiinnostaa. Kuluttaminen merkitsee tasa-arvoa ja koskee kaikkia. Talous on ainoa varteenotettava perustelu. Kaikesta puhutaan talouden käsitteestä käsin, edes lasten leikki ei ole arvokasta sinänsä. Laadukas päivähoito lisää työelämässä tarvittavia sosiaalisia taitoja, harrastuksissa luodut kontaktit auttavat tulevaisuuden työelämässä, riittävä uni maksaa itsensä takaisin… Aamun lehdestä selviää kuluttajien tämänhetkinen luottamusindikaattorin saldoluku. Numeroista on selvästi helpompi olla huolissaan kuin ihmisistä.

Teen testin ja saan tietää, että yhden hengen kotitalous tarvitsee ihmisarvoiseen elämään 1532 euroa. Summa koostuu tavaroista ja palveluista, joiden katsotaan olevan välttämättömiä yhteiskunnallisen osallistumisen kannalta. Vastaavasti vuonna 2024 yksin asuvan toimeentulotuen perusosa on 587,71 euroa. Suomi saikin vastikään Euroopan neuvostolta huomautuksen liian alhaisesta sosiaaliturvan tasosta, eikä huomautus ollut ensimmäinen laatuaan. Etuuksien kansainvälinen vertailu on vaikeaa, eikä komitea ole ottanut huomautuksessaan huomioon täydentäviä etuuksia. Siitä huolimatta tilanne ei ole Suomen kannalta mairitteleva.

Kuka oikeastaan määrittelee onnellisuuden avaimet?

On totta, että perusosan lisäksi on mahdollista hakea harkinnanvaraista etuutta, mutta järjestelmä on vaikeasti tavoitettava ja ruuhkainen. Tiliotteiden toimittamiseen liittyy häpeää. Jopa niiden saaminen on vaikeaa, ilman verkkopankkitunnuksia ja toimivia laitteita.  Ja kenen harkintaan se oikeastaan perustuu? Toimeentulotuessa on vahva moralistinen juonne. Mitä toimeentulotuen saaja saa ostaa tai syödä. Onko köyhällä oikeus satunnaiseen pihviin punaviinistä puhumattakaan. Onko kaljan kittaaminen oikeutettua veronmaksajien rahoilla. Saako köyhä pitää saamansa rahalahjan? Köyhyyteen liittyy tilivelvollisuus ja jatkuva huoli. Köyhyys ei ole ainoastaan materiaalista puutetta, vaan puutetta omien valintojen tekemisen mahdollisuudesta. Köyhä rinnastuu lapseen tai holhottavaan. Ja silti yhteiskunnan etuuksia nauttivat myös hyvätuloiset.

Ollaan reilun 500 euron tuesta mitä mieltä tahansa, on selvää, että ainakaan pääkaupunkiseudulla se ei tahdo riittää. Esimerkiksi tiliotteiden puuttuminen, inhimilliset virheet, järjestelmän häiriöt ja sairaustapaukset ajavat ihmisiä leipäjonoon. Tapaan päivittäin valtavan määrän ihmisiä, jotka elävät kolmannen sektorin tarjoaman avun varassa. Mietin, mitä ihmisarvoista elämää mittaava tutkimus haluaa sanoa heille. Ainakin kysely osoittaa, miten eriarvoinen yhteiskuntamme oikeastaan on: Hyvään elämään ei riitä pelkkä katto pään päällä ja yksi lämmin ateria päivässä.

Mutta silti ihmisarvosta olisi hyvä keskustella laajemminkin.  Kuka oikeastaan määrittelee onnellisuuden avaimet? Onko oikein ja kohtuullista olettaa, että esimerkiksi huvipuistokäynti kertoo ihmisarvoisesta elämästä? Elämään tulee kuulua niin kulttuuria kuin satunnaista itsensä hemmotteluakin. Mutta määrittelemällä ihmisarvon edellä mainitulla tavalla, tulemme samalla alleviivanneeksi ja vahvistaneeksi käsitystä, jota vähenevien resurssien maailmassa tulisi päinvastoin haastaa.

Olisikin aika havahtua siihen, että rahapulan lisäksi ihmisillä on pulaa erityisesti merkityksellisyyden kokemuksesta, siitä, että he ovat osa tätä yhteiskuntaa.  Asiakas muistaa kuulleensa, ettei ”kaikkien tarvitse elää kehäkolmosen sisäpuolella”. Silti hän on syntynyt täällä, ei haluaisi joutua eroon läheisistään.

Hän sanoo pelkäävänsä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ennen kaikkea hän tuntee olonsa ennen kaikkea arvottomaksi, hyödyttömäksi ja taakaksi muille. Paradoksaalisesti hyvinvointivaltio tuntuu kadottaneen juuri ihmisarvonsa. Monilla kohtaamillani ihmisillä on kokemus siitä, että he eivät kuulu joukkoon tai eivät saisi oikeastaan edes olla olemassa. Yhteiskunnan näkökulmasta olisi parempi, jos he kuolisivat. Heidän hoitoonsa ei kannata panostaa, he ovat häiriöksi niin puistoissa kuin kirjastoissakin, vapaissa tiloissa, joissa kuluttaminen on yhä suuremmassa roolissa. Eduskuntaa myöten puhutaan, että he ovat loisia ja vieraslajeja. Kysellään, onko köyhän oikeus pitää lemmikkiä. Miltä köyhä saa näyttää. Onko köyhä oikeasti köyhä, jos hänellä on kalliilta vaikuttavat kengät ja geeliä hiuksissaan. Miksi muilla olisi velvollisuus auttaa köyhiä, kun he eivät näemmä viitsi auttaa itse itseään.

Kotimatkalla tarkistan puhelimeltani hyvinvointivaltion määritelmän. Sen mukaan hyvinvointivaltio on valtio, jossa valtiovallan toimenpitein taataan sosiaalinen turvallisuus ja hyvinvointi kaikille kansalaisille. Sen tehtävä on varmistaa, että kaikki voivat elää ihmisarvoista elämää. On outoa, että hyvinvointivaltion säästämiseksi  meidän pitäisi lakata toivomasta hyvinvointia niille, jotka elävät kaikkein  heikoimmassa asemassa.