1800-luvun sisarkotijärjestelmä ei ole vielä päättynyt!

17.4.2019

Jaana af Hällström

Diakonissoja portailla ryhmä. Kuva artikkeliin Sisarkotijärjestelmä ei ole vielä päättynyt

Diakonissoja omassa kesäpaikassaan Heponiemessä Karjalohjalla. Heillä on yllään ns. sisarpuku. Se oli diakonissan asu, jota tuli käyttää aina, myös vapaa-aikana. Keskellä edessä sisar Aino Miettinen, jonka esitelmällä oli ratkaiseva vaikutus siihen, että sisarkotijärjestelmän muuttamisesta ryhdyttiin puhumaan – alkujärkytyksen jälkeen.

Helsingin Diakonissalaitoksessa oli voimassa 1867-1959 sisarkotijärjestelmä. Saksasta peräisin olevassa järjestelmässä nainen tuli kasvamaan diakonissalaitokseen antaakseen elämänsä huono-osaisten auttamiseen diakonissana ja laitos puolestaan turvasi heidän elämänsä loppuun asti sekä työkyvyttömyyden ja sairauden aikana. Yhtenäinen sisarpuku oli merkki ammattiasemasta sekä yhteisöllisyydestä. Järjestelmä purettiin 1959 mutta se ei ole vielä päättynyt.

 

60 vuotta sitten diakonissalaitoksella purettiin sisarkotijärjestelmä, jota oli pääpiirteissään noudatettu laitoksen perustamisesta lähtien 1867. Aivan kädenkäänteessä purkaminen ei sujunut, vaan sitä edelsi moninainen kyselyjen, pohdintojen, komiteoiden, lausuntojen, esitysten ja muutosten ketju edeltävien 20 vuoden aikana. Keskusteluja järjestelmästä oli käyty lähes sata vuotta. Keskustelussa olivat kiinteästi mukana myös sisarpukukysymys sekä 1930-luvulta lähtien myös koulutuksen rakenne suhteessa sisarkotijärjestelmän ytimessä olevaan kodin kasvatustehtävään.

Vuonna 1836 perustettu Kaiserswerthin diakonissalaitos oli uutta ja radikaalia toimintaa. Se antoi naiselle mahdollisuuden kouluttautua ammattiin ja saada siitä vaatimaton toimeentulo taskurahan muodossa. Mutta järjestelmä ei vapauttanut naista miehen holhouksesta; tuohon aikaan niin Saksassa, Suomessa kuin koko Euroopassa ja monin paikoin maailmassa vieläkin, naisen paikka oli ja on miehen määräysvallassa – isän, veljen, puolison tai miespuolisen sukulaisen. Sisarkotijärjestelmä toisti tätä patriarkaattia, se asetti naisen johtajan määräysvallan alle, sisarkodissa tyttären asemaan.

Sata vuotta myöhemmin naisten tilanne oli muuttunut: naisille oli avautunut mahdollisuuksia koulutukseen sekä työssäkäyntiin ja lainsäädäntö oli antanut naiselle oikeuden hallita ja päättää omaisuudestaan, oikeuden solmia työsopimuksia ilman aviopuolison suostumusta ja lopulta myös vapautti naisen miehen holhouksen eli edusmiehisyydestä vuonna 1930.

Muuttunut ympäristö oli jättänyt kotijärjestelmän reliikiksi ja osa sen tyttäristä koki olevansa yksinkertaisessa 1800-luvun alun saksalaisen porvarisrouvan pukuun pohjautuvassa sisarpuvussaan eriskummallinen. Kommentti 1940-luvun alusta: ”Täytyykö sisaren erottautua niin suuresti ympäristöstään ja olla niin eriskummallinen? Pappikin käyttää pyhäpäivinä ja juhlatilaisuuksissa virkapukua ja arkielämässä on niin kuin muutkin ihmiset vaikka onkin kirkon palvelija.”

Tätä taustaa vasten sisar Aino Miettisen rohkea ja rakenteita ravisteleva puheenvuoro pohjoismaisten diakonialaitosten kokouksessa Helsingissä vuonna 1937 oli odotettavissa.

Järjestelmää uskalletaan arvostella

Aino Miettinen kiinnitti pitämässään esitelmässä huomiota havaitsemiinsa epäkohtiin: laitokseen otettiin naisia sisään aivan liian alhaisella pohjakoulutuksella eikä koulutus vastannut uudistuneen työelämän vaatimuksia – pääsyvaatimuksia tuli korottaa. Sisarten piti saada vaikutusmahdollisuus työpaikan valintaan sekä enemmän henkilökohtaista vapautta. Suljetun kotijärjestelmän vaarana sisar Aino näki eristäytyneisyyden, joka heikentää sisaryhteyden terveen voiman. Siksi vaikutteita tuli saada oman piirin ulkopuolelta, se on työn ja työntekijän etu.

Esitelmä aiheutti niin voimakasta suuttumusta, ettei asiasta voitu keskustella. Puheessa oli kajottu perinteiseen ja totuttuun järjestelmään ja se sattui, asia oli monelle arka – etenkin 1900-luvun alkuvuosina vihityt diakonissat olivat kiintyneet elämäntapaansa ja vastustivat jopa puhetta muutoksen mahdollisuudesta. Lisäksi vain viisi vuotta aikaisemmin hyväksytyissä säännöissä mainittiin laitoksen seuraavan Fliednerin kotijärjestelmää, minkä mukaisesti sisarten oikeudet ja velvollisuudet määräytyivät.

Itse asia ei kuitenkaan unohtunut vaan siihen palasi johtajatar Elsa Wennervirta vuonna 1941. Sisar Elsan mielestä järjestelmän tarkistaminen oli otettava harkittavaksi. Hän saikin tehtäväksi laatia yhdessä Aino Miettisen ja entisen johtajatar Hanna Masalinin kanssa ehdotuksen siitä, millä tavoin laitosta ja sen sääntöjä tulisi uudistaa.

Tämä kolmen naisen komitea sai mietintönsä valmiiksi seuraavana vuonna. He kiinnittivät huomiota diakonissojen epäitsenäiseen, holhouksen alaiseen ja laitoksesta riippuvaiseen asemaan, mikä teki sisarista epäitsenäisiä ja esti kasvun aikuiseksi. Yhteistä pukua he pitivät epäkäytännöllisenä; synkännäköinen nunnamainen puku antoi aivan väärän kuvan kristillisyydestä ja sen lisäksi oli ristiriidassa sen värikkyyden, rikkauden ja ilo kanssa, jonka Jumala oli ihmisille antanut. He ehdottivat perustettavaksi laitokseen entisen koulutusmuodon rinnalle ns. vapaa linja. Sen oppilaat eivät olisi sidottuja laitokseen. Koulutukseen pääsyvaatimuksia tulisi uusia ja koulutuksessa tulisi aiempaa paremmin huomioida seurakuntien laajeneva työ. Ja työstää diakonissan tulisi saada palkkaa, ei vaatimatonta taskurahaa.

Ehdotuksesta pyydettiin lausuntoa laitoksen lähipiiriltä sekä neljältä ulkomaiselta diakonissalaitoksen johtajalta. Lausunnoissa ehdotukseen suhtauduttiin epäröiden. Muun muassa entinen johtaja Artur Palmroth totesi, että järjestelmän kulmakivenä on diakonissalaitos sisarten kotina, kaikki muu on vähemmän oleellista. ”Muutoksia voidaan tehdä kunhan se ei vaaranna kotiperustetta”. Palmrothille tärkeintä oli kodin henki. Se riippuu kodissa toimivista ihmisistä, joiden tärkein tehtävä on olla ensisijaisesti kaikkien palvelija. Loppupäätelmässään Palmroth toivoi, ”ettei heitettäisi pois koetukset kestänyttä vanhaa koettelemattoman vanhan tieltä, eikä säilytettäisi vanhaa vain sen tähden, että se on ennen ollut.”

Lausuntokierroksen jälkeen laitoksen johtokunta perusti uuden toimikunnan pohtimaan kysymystä. Lopulta asia päätettiin siirtää käsiteltäväksi rauhan aikaan, sillä ”tänä suurten mullistusten aikana olisi kohtalokasta luopua vanhasta koetellusta perustuksesta”.  Mutta kolmen sisaren ehdotus oli herättänyt keskustelua ja tuonut järjestelmäkysymyksen päivänvaloon. Kotijärjestelmästä uskallettiin nyt puhua aiempaa vapaammin.

Maailma muuttuu

Rauhaa odotellessa maailma muuttui; vuoden 1943 kirkolliskokouksen päätöksen mukaan seurakunnista työskentelevistä diakonissoista tuli seurakunnan työntekijöitä ja jokaiseen seurakuntaan tuli palkata diakoniatyöntekijä. Tässä yhteydessä tehtiin päätös maksaa seurakuntasisarille palkka kuukausittain kuten muillekin työntekijöille. Tämä aiheutti ns. dominoefektinä palkkausjärjestelmän uudistamisen laitoksessa 1940-luvun loppupuolella.

Myös koulutusjärjestelmää uudistettiin. Vuosina 1942-1944 sisarkasvatusohjelmaa täsmennettiin. Pohjakouluna säilyi kansakoulu, mutta kansanopistoa tai korkeampaa koulusivistystä pidettiin suotavana. Pääsyvaatimuksissa ei enää yhtä painokkaasti kuin aikaisemmin korostettu täydellisen työlle tai kutsumukselle antautumisen merkitystä, vaikka sitä laitoksella pidettiin sisarkotijärjestelmän oleellisena piirteenä

Kolmen naisen komiteamietintöön ja sen ehdotuksiin palattiin vuonna 1946. Sisarille lähetettiin kysely, jossa aiheina olivat sisarkotijärjestelmä, koulutus sekä sisarpuku. Kyselyyn vastasi 349 sisarta eli 84 % sisarkunnan jäsenistä. Heistä 248 hyväksyi sisarkotijärjestelmän, nelisenkymmentä sisarta esitti kriittisiä näkemyksiä koko järjestelmää kohtaan, muiden esittäessä muutoksia ja korjauksia.

Järjestelmän purkamista kannattavissa muutamissa vastauksissa kiinnitettiin huomiota järjestelmän vanhanaikaisuuteen suhteessa yhteiskunnan muutoksiin: ”Kotijärjestelmä on mielestäni nykyisiin oloihin soveltumaton. Vuosikymmeniä sitten kun naisen asema oli aivan erilainen yhteiskunnassa, oli kotijärjestelmä paikallaan”.

Koska enemmistö kuitenkin oli vanhan järjestelmän säilyttämisen kannalla, päätettiin vallitseva sisarkotijärjestelmä säilyttää.

Kohti järjestelmän purkamista

Kvartaalista eli taskurahasta siirryttiin kuukausipalkkaan, halutessaan muualla kuin seurakunnissa työskentelevät sisaret saivat nostaa itse palkkansa. Mutta mahdollista oli myös pysyä entisessä ja nostaa taskuraha eli kvartaali. Palkkansa itse nostavat sisaret maksoivat laitokselle prosenttiosuuden palkastaan korvauksena saamastaan koulutuksesta ja turvasta. He ryhtyivät huolehtimaan itse veronmaksusta ja vapautuivat näin laitoksen holhouksesta.

Koulutusta muutettiin 1950-luvulla kahteen otteeseen. Vuonna 1952 hyväksyttiin diakoniakoulutuksen uudistussuunnitelma ja viisi vuotta myöhemmin omaksuttiin Diakonissalaitoksellakin sairaanhoitajien peruskoulutuksen pituudeksi määrätty kaksi ja puoli vuotta. Laitos ei siis enää noudattanut omaa ohjelmaansa erilaisine koeaikoineen vaan se sopeutui muun yhteiskunnan rytmiin. Koulutus menetti perinteistä kasvattavaa merkitystään ja sisaret suoriutuivat kursseista samaan aikaan. Sairaanhoitajakoulun nimi muutettiin Diakonissakouluksi. Koululle nimitettiin rehtori, mikä aiheutti ristiriitoja johtajattaren kanssa, jolle kasvatusvastuu sisarkodissa kuului.

Voimakkain ulkoapäin tullut sisarkotijärjestelmän purkamiseen johtanut muutos oli vuoden 1958 kirkolliskokous, jossa päätettiin seurakuntasisarten oikeudesta kirkon eläkkeeseen. Tämä päätös oli lopullinen isku Fliednerin 1830-luvulla luoman kotisisarjärjestelmän hajoamiseen. Vanhuuden turva ei ollut enää Diakonissalaitoksella. Lopullisesti järjestelmä purettiin Helsingin Diakonissalaitoksen sääntöuudistuksessa. Uudet säännöt astuivat voimaan vuoden 1959 alusta. Siinä Diakonissalaitoksen määriteltiin olevan diakonissoille mahdollisuuksien mukaan kotina ja tukena. Kaikille sisarille ryhdyttiin maksamaan kuukausipalkkaa.

Sisarkunnasta noin puolet ilmoitti haluavansa säilyttää suhteen ennallaan laitokseen. He jäivät modernisoidun kotijärjestelmän piiriin A-sisariksi. Ero B-sisariin syntyi siitä osuudesta, jonka sisar oli halukas maksamaan laitokselle korvauksena koulutuksesta ja sairauden ajan ja vanhuuden turvasta.

A-sisaria on elossa vielä kuusi. Kun heistä viimeisestä aika jättää, päättyy Helsingin Diakonissalaitoksen sisarkotijärjestelmä.

 

Lue tästä minkälainen oli tie oppilaasta diakonissaksi

 

Lue seuraavaksi: uusimmat artikkelit