Kansalaistoiminta on kenen tahansa oikeus – ja suuri mahdollisuus

“Hyväntekeväisyysyhteiskunnan sijaan pitäisi tavoitella uudistuvaa hyvinvointiyhteiskuntaa, jossa mahdollisimman moni ihminen löytää merkityksellistä tekemistä ja yhteisöt tekijöitä. Niin, että kukaan ei tuntisi jäävänsä ulkopuoliseksi”, kirjoittaa kansalaistoiminnan erityisasiantuntija Laura Hakoköngäs. Kansalaistoiminta on mahdollisuus.

Suomessa on ollut tapana puhua kansalaistoiminnasta synonyyminä järjestötyölle. Kolmannen sektorin roolia on sekä korostettu että samalla typistetty määrittelemällä järjestöjen tekemä työ tärkeäksi, virallista palvelujärjestelmää täydentäväksi osaksi hyvinvointiyhteiskuntaa.

Tässä integraatioajatuksessa on ilman muuta potentiaalia kiihtyvässä yhteiskunnallisessa muutoksessa. Mutta näkökulmasta unohtuu omaehtoisen kansalaistoiminnan vallankumouksellinen ilosanoma: kansalaistoiminta on jokaisen ihmisen oikeus, väylä toimijuuteen ja monimerkitykselliseen elämään. Tai vain hiukan hauskempaan arkeen.

Omaehtoinen kansalaistoiminta antaa toivoa, tuo iloa ja vähentää yksinäisyyttä.

Se on luottamusta ja antautumista siihen kaikkein vaarallisimpaan asiaan elämässä: inhimilliseen vuorovaikutukseen. Kansalaistoiminta vahvistaa, ilahduttaa ja ravistaa liikutukseen saakka. Se kaihtaa tarkkaa määrittelyä, välttää sääntelyä ja syleilee yllätyksiä. Tai sitten se tukee rutiineja ja tuo turvaa ja tunnustusta. Sen avulla ratkaistaan ongelmia, toteutetaan unelmia ja muutetaan maailmaa – yhdessä muiden kanssa.

Kansalaistoiminta veistää yhteisöön tulokkaan kokoisen tilan

Moderni kansalaistoiminnan ammattilaisuus on erilaisten ihmisten kohtauttamista ja saattamista yhteiseen toimintaan. Kansalaistoiminnan katse on osapuolten vahvuuksissa ja kyvykkyyksissä, ei diagnooseissa. Tämä edellyttää toiminnan järjestäjiltä ja johdolta sisäistettyä näkemystä siitä, että ihmiset ovat yhdenvertaisia ja moninaisuus tavoiteltavaa. Jokainen tarvitsee joskus jeesiä, mutta tarjolla on entistä harvemmin messiaanista auttajan roolia ja vapaaehtoistoimintaa, jossa vain toinen osapuoli koulutetaan auttajaksi.

Vapaaehtoinen pitäisi ottaa vastaan kuin tervetullut, kaivattu vanha tuttu

Tällainen kansalaistoiminta, eli mahdollisimman monenlaisten toimijoiden vastaanottaminen, vaatii tekijöitä kaipaavilta yhteisöiltä huokoisuutta eli vieraanvaraisuutta. Toisin sanoen pitää osata veistää yhteisöön tulokkaan kokoinen tila.

Samalla yhteisöiltä sopii odottaa itsesäätelyä, vertaisoppimista, riskien minimointia ja hallintaa sekä selviä sääntöjä ja haasteisiin puuttumista eli kykyä fasilitoida ihmisten yhteistoimintaa.

Menestyvä kansalaistoiminnan koordinaattori puolestaan tarvitsee muutoksen sietokykyä ja herkkyyttä vivahteille. Yhteiskunnan monimuotoistuessa ja viestintävälineiden kehittyessä kansalaistoiminnan ammattilaisuus edellyttää myös yhä vahvempaa poisoppimisen kykyä ja tahdonvoimaa vastustaa turhien rakenteiden pykäämistä ja vanhojen toimintatapojen pönkittämistä.

Diskurssi muovautuu muutoksen myötä: yhä useampi vapaaehtoistyön koordinaattori on jo kansalaistoiminnan mahdollistaja, tuottaja tai tekijä.

Itse toivon, että nyt tavoiteltaisiin hyväntekeväisyysyhteiskunnan sijaan uudistuvaa hyvinvointiyhteiskuntaa, jossa mahdollisimman moni ihminen löytää merkityksellistä tekemistä ja yhteisöt tekijöitä. Niin, että kukaan ei tuntisi jäävänsä ulkopuoliseksi.

PS: Poliitikoilta tämä kaikki vaatii malttia olla sääntelemättä sellaista, mikä ei sääntelemällä parane.

Kirjoittaja Laura Hakoköngäs on toiminut kansalaistoiminnan johtajana Diakonissalaitoksella vuodesta 2011 ja erityisasiantuntijana vuodesta 2020. 

Artikkeli on julkaistu  joulukuussa 2018.