Amigo-mentori Anna Perho: Vuosi, jona tein jotain järkevää

“Kun vietimme ensimmäistä kertaa aikaa yhdessä mentoroitavani Sannan (nimi muutettu) kanssa, kaikki oli hämmentävän luontevaa”, kirjoittaa Anna Perho vuodestaan Amigo-mentorina. 

Mentoroiminen oli mielikuvissani ylevää toimintaa, jossa mentori on pukeutunut roomalaiseen kaapuun, ja mentoroitava makaa hänen jalkojensa juuressa kuuntelemassa viisauksia joita mentori tiputtelee ilmoille.

Todellisuudessa istuimme Sannan kanssa kahvilassa ja juttelimme teatterista (kiinnostaa), kissoista (omanarvontuntoisia lurjuksia) ja puutaloista (rakastettavia, mutta vaivalloisia). Tilanne oli harvinaisen paineeton. Kukaan ympärillä istuvista ei olisi voinut tietää, että olimme tavanneet ensimmäistä kertaa noin puoli tuntia sitten.

Kiinnostuin vapaaehtoistyön mahdollisuuksista ensimmäistä kertaa kun omat lapseni olivat pieniä. Heidän kauttaan aloin hahmottaa maailmaa oman kuplani ulkopuolelta. Aloin nähdä tarkemmin kuin ennen. Lähikaupassa käyvän kolmasluokkalaisen, joka osti pälyillen aina saman valmisruuan, ei koskaan karkkia. Pojan, joka seisoi aina aidan vieressä kun ajoin ala-asteen pihan ohi. Teinin, jonka kotiintuloaika oli sitten, kun koulut taas syksyllä alkavat.

Etsin sopivaa auttamisen muotoa taannehtivasti. Olin koulumyyjäisten kasvomaalari, lahjoitin rahaa hyväntekeväisyyteen ja tavaraa keräyksiin. Kivoja juttuja, mutta etäisiä. Onko niistä rahoista iloa jollekin siellä Keniassa? Onko sillä oikeasti väliä saako joku joululahjaksi legoja, jos arki on muuten hanurista?

Lisäksi käyttelin hyviä selityksiä: hyvä kun ehtii omien lasten kanssa olla. Pystyykö sitä sitten sitoutumaan? Mitä jos ei omat taidot riitä?

Eräänä iltapäivänä tein samaa, mitä miljoonat toimistotyöntekijät tälläkin hetkellä: lilluin päämäärättömästi sosiaalisessa mediassa, vaikka piti tehdä asiallisia hommia.

Katseeni osui linkkaukseen, jossa puhuttiin vapaaehtoistyöstä. Klikkasin. Klikkasin uudestaan. Ja vielä. Päädyin sivulle, jossa kerrottiin, että ”Amigosta nuori saa itselleen mentorin vuoden ajaksi. Amigo-mentorointi tarjoaa nuorelle mahdollisuuden pohtia itselle tärkeitä asioita ja viettää aikaa luotettavan aikuisen kanssa.”

Olin löytänyt Sen Oikean: tavan olla hetken aikaa mukana jonkun nuoren ihmisen elämässä tavalla, josta on parhaimmillaan jotain hyötyä.

Sannan kanssa olemme: käyneet koiralenkillä, taidenäyttelyssä, kahvilla, teatterissa. Ja jutelleet, kaikesta mahdollisesta. Töistä kissoista jaksamisesta sirkuksesta työpaikoista punk-rockista podcasteista kauhuelokuvista.

Tapaamisemme eivät ole terapiaistuntoja tai sirkushuveja. Ne ovat kahden eri-ikäisen mutta samanveroisen ihmisen kohtaamisia, joiden merkitystä toiselle voin lähinnä arvailla. Olen ajatellut, että menen tapaamisiin sellaisena kuin olen. En yritä olla enempää tai vähempää kuin oma itseni.

Ajattelen, että Sanna voisi olla vaikka hyvän kaverin pikkusisko. Nuori nainen, joka pohtii samoja juttuja joita itse pohdin joskus kivikausi sitten.

Parikymppisyys on vaativaa aikaa kenelle vain. Silloin kuvitellaan, että pitää tietää jo kaikki, vaikka silloin vasta alkaa ymmärtää ettei ymmärrä oikein mitään, kuten eivät ihmiset yleensäkään. Aikuistumisessa parasta onkin se kun tajuaa, että kaikki ovat pihalla. Se on normi, itsevarmuus poikkeama siitä.

Voisin sanoa mentoroinnista jotain hienoa, mutta se veisi mielikuvaa väärään suuntaan siitä mitä se todellisuudessa on: tavallista, arkista läsnäoloa. Kuuntelemista, juttelemista.

Se oli ehdottomasti Vuosi Jolloin Tein Kerrankin Jotain Järkevää.

Kirjoittaja Anna Perho on Amigo-mentori, media-alan yrittäjä, inspiraatiopuhuja ja valmentaja. 

Lue Annan ajatuksista mentoroinnista myös tästä artikkelista.

Artikkeli on julkaistu marraskuussa 2018.